The Project Gutenberg EBook of Muistatko, by Juhani Aho
#3 in our series by Juhani Aho

Copyright laws are changing all over the world. Be sure to check the
copyright laws for your country before downloading or redistributing
this or any other Project Gutenberg eBook.

This header should be the first thing seen when viewing this Project
Gutenberg file.  Please do not remove it.  Do not change or edit the
header without written permission.

Please read the "legal small print," and other information about the
eBook and Project Gutenberg at the bottom of this file.  Included is
important information about your specific rights and restrictions in
how the file may be used.  You can also find out about how to make a
donation to Project Gutenberg, and how to get involved.


**Welcome To The World of Free Plain Vanilla Electronic Texts**

**eBooks Readable By Both Humans and By Computers, Since 1971**

*****These eBooks Were Prepared By Thousands of Volunteers!*****


Title: Muistatko

Author: Juhani Aho

Release Date: October, 2005 [EBook #9082]
[Yes, we are more than one year ahead of schedule]
[This file was first posted on September 4, 2003]

Edition: 10

Language: Finnish

Character set encoding: ASCII

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUISTATKO ***




Produced by David Starner, Tapio Riikonen and Distributed Proofreaders





MUISTATKO--?

Kukkia kevaiselta niitylta


Juhani Aho




Kun hautasi umpeen luotua sen ymparille ryhmittynyt saattovaki kuin
yhdesta suusta yhtyi viimeiseen virteen, paisuttaen sen kuin ylos
korkeuteen kumpuilevaksi suitsutukseksi, vihlaisi rintaani katkera,
kirveleva tunne, etta nyt olin sinut lopullisesti menettanyt. En ollut
menettanyt sinua viela _silloin_, kun olit hengahtanyt viimeisen
hengahdyksesi. Pidin sinua silloin viela kadesta ja sina tunnuit olevan
ainakin osaksi minun. Eika erontunne arkkua hautaan laskettaessa ja sita
umpeen luotaessakaan viela ollut taysin tietoinen. Olithan siina, joskin
turpeen alla, ja minusta oli kuin olisin, haudalle tullen ja sita hoitaen
ja kukittaen, viela kauankin voinut olla kanssasi kosketuksissa. Ja
olisihan, minunkin kerran kuoltuani, levatty saman turpeen alla, yhdessa
elettya yhdessa haviten.

Mutta kun saattovaki sataaanisena veisasi:

    "Ja ruumis, se maatunut maassa,
     nyt katoovaisuutensa muuttaa
     ja taivaassa sielunsa kanssa
     on alkava eloa uutta,
     oi onnea, ihanuutta!"

niin oli kuin ero olisi ollut lopullinen ja peruuttamaton. Ne kaikki,
ystavat, tuttavat, jopa ventovieraatkin uskovaiset yhtakkia kuin
tempasivat sinut minulta ja veivat miltei mielenosoituksellisesti sinut
virtensa savelsiivilla minulta pois. Monisatalukuisen seurakunnan aani
oli kuin yhden ainoan aani, joka tulkitsi yhta ainoata jarkahtamatonta,
voitonvarmaa uskoa, etta olet noussut sinne ja tulet siella elamaan
niinkuin hekin vuorostaan kerran, kaikki, jotka siihen uskovat. Heidan
uskonsa ei ollut minun, mutta mina tiesin, etta se oli sinunkin. Rintani
taytti kaipaus ja kaiho, etten voinut uskoa niinkuin sina, vaikka olisin
tahtonutkin. He ikaankuin jostain voitosta riemuiten veivat sinut minulta
sinne, mista en koskaan sinua saavuta. Oli niinkuin he ikaankuin
enkelipilvessa olisivat kantaneet sinut nakyvistani hautuumaan
koivuholvin lapi ylos kesaiseen sineen ja auringon haikaisevaan
autereeseen, ja niinkuin sina vastaansanomatta olisit antanut sen
tapahtua, jattaen minut siihen avuttomine epauskoineni, voimattani sinuun
enaa koskaan yhtya.

Tiesin, etta uskoit elamaan kuoleman jalkeen ja etta oli taivas ja
tapaaminen siella. Ilmaisit sen uskosi silloin, kun ensimainen lapsemme
oli kuollut, sanoit, etta elamasi olisi mahdoton elaa, jollet tietaisi
tapaavasi jalleen niita, jotka kerran kadotit. Se oli sinussa siis
pohjimmaltaan vain rakkautta meihin, rakastamiisi, minuunkin, jotka
tahdoit tietaa kohtaavasi jossain viela kuolemankin jalkeen. En hennonut
edes koettaakaan sita tunnelmaa sinulta riistaa, en sinun tahtesi enka
itsenikaan tahden, johon se myoskin kohdistui. Mutta sina tiesit, etten
mina sittenkaan uskonut niinkuin sina. Kai suritkin sita salaisesti.

Ja siksi oli nyt, niinkuin kaikki siteet valillamme olisivat katkenneet
eivatka olisi enaa yhteen solmittavissa. Sina olit mennyt ja mina olin
jaanyt.... Juhlahymnein sinut juhlasaatossa oli minulta viety. Olimme
elaneet ihanan elaman kaksin, nyt taytyy minun elaa loppuikani taalla
yksin. Sina naytit surumielisesti, mutta samalla alistuvasti siihen
tyytyvan. Tunnuit sanovan: usko, niin tapaamme! Ja yhtakkia oli
minustakin, kuin olisikin se vain _siita_ riippunut. Niin pian kuin
uskon, ettet ole mennyt, et ole. Kun tulemme elamaan yhdessa siella, niin
elamme viela taallakin, joskin lyhyessa, satunnaisessa erossa. Olit vain
mennyt hiukan edeltapain auringon maahan, mina taalla vain jarjestaen
jotain ja sitten seuraten.

Olisin tahtonut, kiihkeasti tahtonut, mutta en kuitenkaan voinut. Kuinka
tunteeni koettikin minua taivutella, jarjellani en voinut mitenkaan. En
voinut muuta kuin itseani saalien valittaa: miksi on minulta otettu
lapsuuteni usko?

Olit kulkenut minulta avaruuden kuilun yli, olit iaksi mennyt sen
toiselle puolelle. Uskaltaisinko minakin, sittenkin, pyrkia sen yli?
Sinun vastuullasi, sinun uskoosi uskoen? Uhmata omaa epauskoani?

Tuli hetkeksi huikaiseva, vaivuttava halu siihenkin. Oli miten oli, kavi
miten kavi--mita mina taallakaan ilman sinua? Vaivoin jaksoimme
yhdessakaan elaa nama viimeiset kirovuodet maailmansuruinemme,
kansankipuinemme, omine onnettomuuksinemme. Kuinka voin jatkaa elamista
yksin, kun kaikki vain pahenee: olot, ihmiset, ei rehellisyytta,
oikeutta, vanhurskautta, totuutta--mita mina taalla enaa teen? On
mahdotonta koettaakaan. Ei ole tarmoa tyohon, valittaa en voi ...
lahdenko pois? Mutta jos en paasekaan yli? Jos joudun iaksi harhailemaan
erossa sinusta. Sina siella, mina missa, ikuisessa erossa? En voi lahtea
sille taipalelle. Jos eromme on oleva ikuinen, en sita ainakaan itse
tahdo jouduttaa.

Samassa tunnen: olipa miten oli ... olitpa missa olit, elitpa tai olit
kuollut, erottipa meidat millainen kuilu tahansa, mina _tahdon_ olla
yhteydessa kanssasi. Ja kuta suurempi on uupumukseni astuessani
hautuumaalta kotiin pain ja taistellessani hukkumistani vastaan, sita
kiihkeammin mina turvaan tahan oljenkorteen: siihen, etta sittenkin
taytyy. Miten? Sita en tieda enka kasita enka valitakaan tietaa. Mutta
kuilun poikki mina olen kulkeva. Hoen sita itselleni kuin hourailija.

Saavun kotiin. Talo on lehtikujan koivusta rannan pihlajaan saakka niin
rauhallinen ja tyyni ja valinpitamaton, kuin ei taalla olisi mitaan
muutosta tapahtunut. Ja kuitenkin ne ovat nahneet, puut ja ikkunat ja
paadyt, kaiken ja olleet mukana kaikessa. Miksi ne ennen aina elivat ja
surivat ja iloitsivat yhdessa kanssamme? Nyt niista on kadonnut
myotatunnon ja osanoton henki. En sita niista loyda nyt niinkuin joka
kerta ennen, kun tulin ja menin, nyt kun sita eniten kaikesta
tarvitseisin. Ovat korjanneet pois kuuset rappujen edesta. Pianpa
ehtivat. Olisivat antaneet niiden siihen ruskettua niinkuin
juhannuskoivujen, olisivathan olleet edes ne muistuttamassa siita, etta
olit ainakin _ollut_ taalla, ollut siina viimeisen kerran ja siita
lahtenyt.

Minulta tullaan tiedustelemaan talon huomisia toita: onko alotettava jo
heinanteko vaiko mentava ruismaata muokkaamaan? Vaki on sekin, niinkuin
ei mitaan olisi tapahtunut eika muuttunut. Minun taytyy antaa joitakin
maarayksia ja annankin. En jaksa paljoa ajatella, sen kuitenkin jaksan:
Tahan taloon en voi jaada. Kokonainen elaman malja yhteisia iloja on
suistunut suulleen eika niita ole enaa, suruja ja karsimyksia en voi
kenenkaan kanssa jakaa. En jaksa, murrun niiden alle.

Jarvi oli tyven ja aurinko juuri laski. Sen muistan. Sitten vaivuin
johonkin, johon jain.




Olen nukkunut yon ja paivan, ensi kerran viikkojen valvomisen jalkeen.
Olen harhaillut autiossa talossa, jonka vahitellen taas tunnen omakseni.
On kai juhannusilta, koska kaikki vaki on poissa, jarven rannoilla
hulmuaa kokkovalkeita ja keinukalliolta kuuluu soittoa.... Sinakin olet
poissa, mutta kai tulet pian. Silta varalta, etta mina tulisin ennen,
nayt--hyva haltija--panneen esille illallisen ja peittaneen ruuat
liinalla. En tahdo koskea niihin, ennenkuin tulet.

Tiedan jo, etta olet tullut pois sielta, minne sinut veivat. Olen
tavannut sinut kaikkialla. Puiston koivut ja rannan pihlaja tietavat jo
tulostasi. Henkesi varahtelee joka lehvassa. Oli hyva, etta korjasivat
pois hautauskuuset. Jaan tanne enka koskaan lahde. Nyt ei mikaan paina,
nyt kaikki tukee ja nostaa.

Kuule, voin puhua sinulle milloin hyvansa ja mista hyvansa!

Tiedatko, elamani on loytanyt itselleen uuden lahteen!

Muistatko, kuinka me kerran, sina hirmuisena kesana, kun petyimme
kaikesta--omistamme, tasta kansasta, sen punaisista niinkuin sen
valkoisistakin, kaikista parhaista ihanteistamme, kun tyomme tulokset
nayttivat luhistuvan raunioksi ja me sen alle ja vain sorasta nouseva
poly leijaili kaiken ylla--kuinka me, kun elaman surkeudella ei nayttanyt
olevan mittaa eika maaraa, kysyimme vastausta odottamatta, miksi elamassa
lopulta kaikki ei ainoastaan sorru raunioiksi niinkuin nykyisilla
tappotanterilla, vaan sitten myos niinkuin siella kuoleutuu ja kuivaa
karuksi, ohdakkeiseksi eramaaksi, jonka hedelmoitymisesta ei ole
toivoakaan. Ei kosteikkoa silmankantamissa, ei taivaalla nakyvissa
ainoatakaan pilvea, ei vesisuonta maan alla ainakaan meidan tiedossamme
eika saavutettavissamme. Miksi epailys, uupumus on ainoa, joka jaa? Miksi
henkikin kuivuu ja kuihtuu yhdessa ruumiin kanssa? Onko senkin saatava
kasvuvoimansa aineesta? Eiko sekaan kesta ajan vaihteita? Jos henki on
vapaa, riippumaton, miksi se ei pysy vireessaan ruumiin sortumisesta
huolimatta? Eika vain meidan, vaan koko maailman henki? Eiko olekaan sen
sisaltoa ilman sen kuorta? Onko henki vain jotain semmoista kuin hoyry
kattilassaan, sahko patteriinsa sidottuna?

Nama olivat minun viimeaikaisia vaikeroimisiani. Sina koetit sanoa
vastaan. "Henki virkistyy ja uudistuu omasta voimastaan. Ihanteet ja
aatteet imevat voimaa itsestaan, siita, mita ovat olleet ja mita ovat
saaneet aikaan. Vaikkei niilla enaa nayttaisi olevankaan nykyisyytta,
eika olevan tulevaisuudesta tietoa, on niilla ollut entisyys, joka ei voi
havita, koska ei mikaan havia. Koska ei havia meren vaahtokaan, vaan
muuttuu tuulen kuollessa takaisin vedeksi, koska se ei ollutkaan vaahtoa
se, joka haihtui, vaan vetta, joka iat kaiket elaa, liikkuu ja laikkyy."

Jotain semmoista puhuit silloin, kun viela voit. Et kauankaan senjalkeen
enaa voinut. En ymmartanyt sinua silloin, et saanut minua silloin
siivilleni. Kai elamanlahde, sen alati uudistuva vesisuoni, oli johonkin
katkettyna, mutta minulla ei silloin ollut sita kaivonkatsojatietajan
taikasauvaa, jonka avulla olisin sen loytanyt, ei sita tuoretta oksaa,
joka olisi taipunut sinnepain, missa kaivo oli katkettyna.

Ja nyt minulla on se taikasauva, ja juuri nyt se taipuu uutta tahan asti
tietamatonta, minulle katkossa ollutta elamanlahdetta kohti.

Kayskelin taalla kuin nukkuvassa, lumotussa puutarhassa, jossa ei lintu
liikahda, ei oksa, ei puu, eika valvo muu kuin valoisa, viilea kesainen
yo, ja jossa sina nukut jossain kuin sadun prinsessa--niin yhtakkia
levahtaa eteeni kuin valoisalle vaatteelle hailahteleva sarja eletyn
elamani kuvia joista en tieda, mista ne saavat valonsa, mutta joissa naen
liukumassa ohitseni sinut ja onnellisimmat hetkeni--enka ainoatakaan
onnetonta. Vaelsin eilen pimeassa, haparoiden eteenpain, kopeloiden kasin
ja jaloin, kiukutellen elaman kurjuutta ja pahoitellen maailman pahuutta.
Niinkuin kerran vuoristossa, missa pimea yllatti, sakenemistaan saeten.
Ja yhtakkia alkaa siella koko taivas salamoida, mutta ei jyrista, valot
syttyvat ja sammuvat ja syttyvat uudelleen ja alinomaa, valahdellen
vuorilta ja vuorten takaa, heijastaen sinisilta jaatikoilta ja
lumihuipulta toiselle ja sielta alas, niin etta kuljettavani polku yli
kaitaisten siltain ja ohi ammottavien kuilujen pysyy valkeana ja
turvallisena kuin paivalla.... Onnemme parhaat hetket, ihanimmat
elamyksemme, suuret ja pienet, elamamme huiput, olen nahnyt ja naen ne
ylosnousseina, uskosi herattamina kuolleista. Ne ovat siina ja tuolla ja
kaikkialla ymparillani. Maan alla kumpuaa ja taivaalla hehkuu ja loistaa,
tama lumottu puutarha heraa ja sina nouset puutarhan pihlajan alta ja
tulet vastaani niinkuin silloin--muistathan--kun siita ensi kerran
ojensit minulle katesi ja kun mina ujona ja mykkana en saanut sanaakaan
sanotuksi tervetuliaisiksi, vaan sina kasvojesi ilmeella itse sanoit
itsesi tervetulleeksi. Tappotannerten rauniot ovat tasoittuneet ja talot
ja puutarhat ja puistot ja pellot ovat vanhoilla paikoillaan, ei mitaan
ole havitetty, eramaa kukkii, koko maailma on ennallaan--niinkuin tama
talommekin, josta en ikina lahde--sanoinhan jo: mina jaan tanne enka
koskaan lahde.

Pian, pian ne muistiin, onneni hetket! Myoskin muu maailma ehka niita
tarvitsee, kaikki, jotka vaeltavat pimeydessa ja epatoivossa eivatka
tieda, missa on _heidan_ elamansa lahde ja miten se on loydettavissa.

Niita nousee minulle joka askeleella kuin kukkia kevaisella niitylla.
Niita on yhta paljon elamani varjoisilla alangoilla kuin sen paivaisilla
rinteillakin. Onko niita todella voinut olla siella niin paljon? Musta,
kylma maa peittyy kokonaan niiden alle, naen ne kunkin erikseen, voin
laskea ja luetella ne, etaampaa naen niita loppumattomasti toisen
toisensa takana sulaneina yhteen kuin kukkasvainioksi, kuin kukkasmaaksi.
Saan niita, milloin tahdon, sylini taydet, sirotan ne kaikkialle
kaduille, havitetyille paikoille, levitan ne kuin purppuravaatteen
kuningasten kulkea,--ei kuningasten, vaan kerjalaisten, meidan kaikkien,
joilla ei nayttanyt enaa olevan mitaan onnea, ei ainakaan omaamme. On,
on, vaikka emme sita tieda emmeka ymmarra.

Mina vapisen kiihkosta kuin lapsi, joka tyhja tuohinen kadessa laahusti
kotiinsa pain marjasta, missa ei koko paivana ollut mitaan loytanyt, ja
yhtakkia yllattaa mansikka-ahon tai vadelmikon raunion kupeella--tuolla,
tuolla niita punoittaa suuria, mehevia, kuinka paljon tahansa, enemman
kuin mihin astia riittaa ja ehdin yksin poimia. Kun ei vain kukaan toinen
tulisi ja veisi, minka mina olen loytanyt--ei, tulkoot kaikki, koko
maailma, saatte kaikki, en tahdo itselleni mitaan, silla minulla on nyt
yllin kyllin onnea loppuiakseni, kun ammennan uudelleen entisen elamani
onnet.

Tunnen yhtakkia voivani unohtaa kaiken. Luontokin, vaikka taistelee ja
voihkaa ja karsii ja nayttaa kuolleen valkoisen vaipan alle, paasee
rauhaan, iloitsee eika nayta muistavan muuta. Ei kesainen tyyni lampi
lipattavine laineineen muista talvellista jaapeittoaan, ei lehto
hiirenkorvalla ollessaan syksyn kellastuneita, putoilevia lehtia, ei
tyven meri myrskya, ei kukkaniitty kuloa. Miksi mina sitten murheitani ja
karsimyksiani!

Silla ethan olekaan kuollut. Jos olit, heratin sinut henkiin. Houkuttelin
sinut takaisin ja luon sinut ehommaksi entistasi. Sina luot itsellesi ja
minulle ja meille taivaan taalla, heraat hengettarena, joka kay talosta
taloon, majasta majaan niita kaunistamassa. Lohdutukseksi varsinkin
niille, jotka eivat jaksa uskoa elamaan kuoleman jalkeen, mutta eivat
myoskaan kuolemaan elaman jalkeen, vaan tahtovat elaa uudelleen sen, mika
tassa elamassa oli ihaninta ja parahinta, niinkuin se olisi tuleva elama.

Ajattele, etta onnettomuutta ei ole, kun sita ei anna olla. "Onhan sita
tuossa ja tuossa, onhan joka tien varressa kaatuneita, lahoneita puita,
ja eramaassa valkenevia luita." Olkoon, mutta katso myos hongikon
humisevaan holviin ja tahtaa kauas taivaanrantaan pain, mista kosteikon
palmu viittoo tieta. Elkaa valittako siita surkeudesta, minka naette,
niin ette nae. Kieltakaa tosiasiat, niin niita teille ei ole. Opetelkaa
hymyilemaan, silloin kun teilla on suurin suru. Kaykaa onneen niinkuin
kukka aurinkoon pain silloinkin, kun aurinkoa ei ole, pilvisimmallakin
saalla, yollakin, napaseutujenkin yossa. Kaantykaa siihen pain niinkuin
islamilainen Mekkaansa, valvokaa niinkuin neitsyet ylkaa odottaen, etta
ehditte ajoissa, ajoissa niinkuin aamua aavisteleva kukka, kaantyneina
itaan imeaksenne siita itseenne heti ensimaisen onnen auringon sateen.

Kulkekaa, ihmiset, umpisilmin onnettomuudelle, elkaa muistako suota,
johon olitte uponneet, vaan ihanaa tunnetta, kun pelastuitte ja paasitte
sen reunaan ja riensitte ylos vaaran laelle. Kuinka monta kertaa olikaan
meilla juuri niin! Mina tahtoisin antaa kaikille taman elamanviisauden
ohjeen. Muistatko, mita me lastemme haudalta palattuamme paatimme? Sina
sanoit: "Koettakaamme olla, niinkuin sita ei olisi ollutkaan. Tasotamme
sen, kylvamme siihen kukkia. Emme pane hautaristia, vaan vihrean puun,
jossa ei ole syntyma- eika kuolinvuosia, ja joka vain vihertaa ja
tuoksuu. Unhotuksen evankeliumi olkoon meidan, niinkuin se on ollut
ihmiskunnankin. Se on sen terveydekseen siten jarjestanyt. Jos kaikki
vaaryys ja kauheus, mita maailmassa yleensa on tapahtunut, alati elaisi
muistossa ja mielissa, taytyisi verikostossa surmata kaikki ja lopulta
itsensa sovitukseksi. Ei mitaan sovitusta, ei mitaan uhria--ei mitaan
anteeksiantoakaan, ainoastaan unhotus, niinkuin me--niinkuin sina teit
niille, jotka surmasivat poikamme. Jos ihmiskunta olisi katkenyt itseensa
kaikki onnettomuutensa, maallisia murheitaan hautoen, olisi se jo aikoja
sitten menehtynyt, tukehtunut, kuollut oman mielensa myrtymykseen, omien
veriensa myrkytykseen." Se oli sinun oppiasi tama, sina aioit elaa sen
mukaan. En tieda, mista olit sen saanut--ehka oli se verissasi perintona
joltain esi-isalta tai esi-aidilta, paljon karsineilta ja paljon
kestaneita, jotka eivat koskaan nostaneet kattaan kohtaloaan kirotakseen,
vaan tyytyivat siihen sen voittaakseen. Sinussa kai virtasi niinkuin
minussakin semmoisten veri, joissa oli vuosisatojen taytymys ja tyytymys,
jotka olivat vieneet hallavuosilta voiton ja kestaneet vanhojenkin isojen
vihojen kauhut: meidan on kestettava naiden uutten, sina sanoit,
ennenkuin sorruit. Sinussa virtasi semmoisten vanhojen uskovaisten veri,
sina olit heista tulos. Meidan vanhempamme olivat uskovaisia ja emmehan
mekaan omalla tavallamme muuta kuin uskoneet.

Tunnen, etta minussa alkaa soida hymni onnesta, ilolaulu onnelle. Sen
aiheet kokoontuvat kaikkialta, missa ne ovat hajallaan kuin Lemminkaisen
ruumiinosat, jotka rakkaus kokosi, ja lahetti mehilaisen taivaasta
noutamaan niille hengen. Silla sinahan menit sinne vain tullaksesi ja
tuodaksesi. Sortui kaikki ja kaikki on rakennettava alusta. Menetin
maani, kansani, uskoni, molemmat poikani, lopulta sinutkin. En pukeudu
tuhkaan ja sakkeihin niinkuin Job, en kiita siita Herraa, niinkuin han
teki, vaan vaadin ja otan hanelta takaisin, mita olen menettanyt. Liitan
pala palalta yhteen sarkyneen elaman sirpaleet ja nostan ne jalustalle.

Kuljen kuin uuden elaman luomisen huumeessa. Luon sen muistoistani.
Rakennan, mita minulta polttivat, sovitan silla, mita rikkoivat, viiton
heille kaikille sovituksen tien. En enaa jaksa enka tarvitse surra omaa
kohtaloani, en isanmaan enka muun maailman. Pakenen tata inhaa ikaa
siihen ihanaan aikaan, kun tata ei viela ollut.

En tieda, mihin joudun, mutta yhden tiedan--: kuinka. Lahden muistojen
taipalelle, lahdemme yhdessa; ensin yksin, sitten sinun kanssasi!




Muistatko--ethan voi, silla eihan sinua silloin viela ollut, ei ainakaan
minulle. Mutta etkohan kuitenkin ollut mukana jo silloinkin, mukana
elamani aikaisimmassakin onnessa.

Se oli, niinkuin sanottu, kevainen metsaniitty, nuokkuen kukkia niin,
etta mika siina lienee ollutkin pahan mielen mustaa mutaa ja murheiden
kivia ja nokisia kantoja niiden alla, ne peittyivat niihin. Sanoit usein,
etta lapsuutesi oli ollut sinullekin niinkuin minulle yhtamittaista
onnea. Ehka sinun onnesi kukat olivat toiset, minun toiset, mutta
molempain kuitenkin kukkia.

Ja mikset olisi voinut jo silloin olla taalla, missa minakin! Ainakin nyt
minulla on se tunne, etta jos joku silloin olisi sanonut minulle, etta
sinulla on ystava, joka jostain sinua katsoo, vaikket hanta naekaan,
olisin uskonut sen heti, empimatta. Jos minulle olisi sanottu, ettei han
tosin viela ole syntynytkaan, mutta etta han syntymattomana jo pyrahtelee
kuin pikku lintuna taman talon ymparilla, niin olisin uskonut senkin.
Etta vaikkemme heita naekaan, he kylla nakevat meidat. Minulle
sanottiinkin joskus, etta lapset, jotka eivat viela ole syntyneet,
liikuskelevat sen talon tienoilla, johon kerran tulevat. Niin olin muka
minakin tehnyt. Minun oli helppo uskoa se silloin eika minun nytkaan ole
erikoisemman vaikea uskoa, etta toisilleen maaratyt henkina seurustelevat
toistensa kanssa jo ennen henkiloitymistaan. Se on niin kaunista ja
nayttaa selittavan niin paljon siita, mika on salaperaista ja muuten
kasittamatonta. Ja olisiko se sen ihmeellisempaa kuin kaikki se, mika on
satunnaista? Olisiko ollut vain pelkka sattuman oikku, etta me tapasimme
toisemme, ja kaikki, mita siita seurasi? Ettei se olisi ollut mitenkaan
edelta maaratty?

Varmaan sina olit joku niista valkorinta-paaskysista, jotka muistan,
ennenkuin mitaan muuta muistan, istumassa ja sirittamassa aitan harjalla
tai viilettelemassa ilmassa, kun minut on kannettu paivapaisteeseen
pihalle. Kukuit ehka kakosena, jonka kuulin, mutta jota en koskaan
nahnyt. Saatoitpa olla se tiainen, joka talvella tuli naputtamaan
ikkunaan ja jonka luulin pyrkivan sisaan ja joka kerran tulikin avatusta
ikkunasta eika mitenkaan tahtonut lahtea ulos. Olithan tietysti taalla,
kuinka et olisi ollut, vaikkei sinua viela olisi ollutkaan, koskapa olet
nytkin, kun sinua ei enaa ole, enemman kuin oli silloinkaan. Kun olet
taalla se ilma, jota nyt hengitan, mikset olisi ollut sita jo silloin?

Kuinkas minun muuten olisi niin sanomattoman suloista muistella
muistojani niilta ajoilta? Eivat ne tuomatta tule. Joku niita sielta
kukkasniitylta poimituttaa ja tanne kannattaa. Ne tulevat sielta kuin
ilakoivan lapsilauman tuomina, jotka odottavat isoisan oven takana,
juhlapukuisina, valmiina hanta laululla herattamaan hanen
syntymapaivanaan, jokainen koettaen kuin toisensa kilvalla kurkottaa
niita minulle. Niita ojennetaan minulle pitkin paivaa kaikkialla, missa
vain liikun. En tieda, mitka niista ennen toisia ottaisin vastaan, ne
ovat minusta yhta kauniita kaikki. Kun tulen tanne tyohuoneeseeni, joka
oli myoskin isani tyohuone, on niita poyta ja ikkunat ja uuninreunat
kukkuranaan. Ei riita maljakoita mihin niita panna. Sinako panet heidat
tuomaan niita tanne, tahan huoneeseen, joka on niin taynna sinua, ensin
aavistusta sinusta, sitten kaipausta, sitten kaikkien toiveideni
toteutumista? Taalla sinua ikavoin, tanne sinua odotin, tietamatta
silloin viela sinusta mitaan. Tama oli haahuoneemme, tama tyohuoneeni,
tanne sina tulit ensin yksin luokseni, sitten lasten kanssa, toista
kasivarrellasi kantaen, toisen kieppuessa helmoissasi. Kuulen pienet
askeleet eteisessa ja kaden haparoivan lukkoa. Mina jarjestelin joitakin
talous- ja tilikirjojani, sina kudoit jotain lamminta ja pienokaiset
kisasivat vuoteessa siihen lopulta nukkuen, milloin poikittain, milloin
pitkin. Varhaisimpia muistojani on, etta minakin aikoinani kisasin siina
samassa vuoteessa. Taalla me lopuksi yhdessa itkimme poikiamme, kun
heidat meilta vietiin--mutta ei _siita_ nyt sanaakaan, silla tama ei ole
siita. Ikkunastahan nakyvat koivukaytava ja vainiot ja kirkko ja silta ja
virta ja kirkonsalmi ja kaukana tummametsaiset vaarat: yhteisen onnemme
elinpaikka ja olinpaikka, taulu ja sen kehys.

Enhan tieda, oliko lapsuuteni juuri se, milta se minusta _nyt_ nayttaa.
En tieda tarkoin, mika on unta ja mika totta siina, mita siita muistan.
Seison sen talla puolella niinkuin usmaverhon edessa. Toiset elamykset
sen takaa nakyvat vain himmeina ja haavemaisina, mutta toiset heloittavat
taydessa valossa. Se verho on niinkuin utuseina, jota varhaisen
sunnuntaiaamun aurinko ja sen virittama hiljainen tuulenhenki ajaa rannan
puihin sita niissa liestytellen ja ratkoen, availlen ja taas sulkien.
Milloin nakyy ja milloin taas katoo palanen metsaista nienta, rantaa,
saari, joku lato luhdalla haikaisevassa, taydessa valossa. Valiin on
peitossa kaikki, kaikki, mika on maassa, mutta taivas on koko ajan
sininen ja vapaa. Kuuluu ajavien aania ja soutavien aironliiketta,
kirkonkellojen soittoa sunnuntaisin. Ei nay paljoa kerrallaan, mutta se,
mika nakyy, nakyy voimakkaana ja valoisana. Silla valoisa aamu,
sunnuntaiaamumaisema on minulle lapsuus elamyksineen. En saa sielta nyt
pakottamallakaan esiin muuta, kuin mika on mieluista muistella. Miksi
muistuu vain se? Siksiko, etta onnen kasvuvoima kevaisessa rehevyydessaan
on niin suuri, etta se tukehduttaa kaikki murheelliset rikkaruohomuistot?




Lapsuus on lyhyita ja nopeita elamyksia, voimakkaita vaikutelmia, se ei
ole kokonainen eika yhtenainen, mutta ei siina myoskaan ole mitaan
puolihamyista eika himmeaa. Mutta heleimmillaankin se on salaperainen ja
selittamaton. Se oli minulle taynna nakyja ja pikku ihmeita, joita en
kuitenkaan semmoisina pitanyt, vaan jotka olivat kaikki ymmarrettavia--
ehka siksi, ettei tuntenut edes tarvetta niiden ymmartamiseen. Ei mikaan
olisi voinut hammastyttaa. Uskoi kaikkeen ja teki kaikesta toden ja
ilonaiheen. Ihastui kaikkeen, ei ihmetellyt mitaan. Jos kuu ja tahdet
olisivat alkaneet tanssia viiruina taivaalla niinkuin pareen hehkuva
hiili sita pimeassa pirtissa kiivaasti heiluttaessani, olisi se vain
ollut hauskaa, olisin hypellyt varpaillani ja taputtanut kasiani
jumalalle, jonka pisti paahan nain huvittaa lapsiaan.

Lapsi on elamansa loitsija, oman itsensa taikuri, pikku Prospero, jolla
aina on saapuvilla ja kaskettavanaan mielikuvituksensa Ariel. Han taittaa
lepanlatvoja siivikseen, liehuttaa niita ja on lintu ja lentaa. Han
tarvitsee ratsun, tempaa kepin ja keikahtaa sen selkaan ja ajaa.
Haukahtaa ja on koira, ammahtaa ja on lehma, hirnahtaa ja on samassa
varsa, ynahtaa ja on vasikka.

Ei ole mitaan eroa lapsen unella ja todella, han valvoo ja nukkuu
tietamatta, mika on unta ja totta. Lapsuuteni _kokonaisuudessaan_ on kuin
joku senaikuinen tallainen _yksityinen_ yo: nukun pitkat ajat niin
sikeasti, ettei siita ole muuta muistoa kuin pimeys. Sitten alkaa sen
sisasta haamoitella suloisia unia, useinkin samoja ja ennen nahtyja:
uskaltaa hypata katon harjalta, kun jo tietaa, ettei loukkaa jalkaansa;
osaa ja saa uida; saa ratsastaa _oikean_ hevosen selassa. On joskus pieni
painajaishata, kun iso koira ajaa, mutta se ei saa koskaan kiinni. Heraa
ja nukkuu uudelleen ja on taivaassa, jossa lapsillekin on varattu omat
pienet kultapoytansa ja kultajakkarat, ja tarjotaan luumuja ja kermaa
hopealautasilta. Mutta juuri kun on ollut saamassa sen suuhunsa, heraa
pahimmoilleen. Se on suru, ei sentaan suurimpia, silla toivoo, yha
unessa, etta toisen kerran on taivaassa parempi onni.... Jos olet siella,
pida huoli, etta lapset eivat heraa, ennenkuin saavat syodyksi luumunsa
kerman kera.

       *       *       *       *       *

Aikaihmiset alkavat nouseskella, mutta minun ei viela ole tarvis. Olen
puolihereilla, mutta tahdon sailyttaa unen silmissani enka avaa niita.
Kuuluu hiljaista liiketta ja kuiskutusta. Joku kohottaa minua olkapaista
ja asettaa paani tyynylle ja vetaa peitetta jalkojeni paalle. Aiti se on,
tunnen hanen otteensa, joka on toinen kuin lastenhoitajan. Raotan hetken
paasta silmiani. Takassa leimuaa aamuvalkea ja aiti istuu sen aaressa ja
parsii kintaita. Ne ovat minun, joihin eilen tuli reika. Heti kun nousen,
menen makeen. Mutta nyt ei ole viela aika nousta, silla ikkuna on musta.
Aiti sanoo: "Tuti viela." Nukun taas ja kun heraan, on iso paiva ja
ikkunasta nakyy huurteinen koivu. On satanut tuoretta lunta. Seinalla
vastapaata vuodetta vaeltaa lattiasta kattoon ulottuva pitka kaitainen
varjo nurkasta toiseen, kadoten uunin taa; hetken kuluttua liukuu sama
varjo uunin takaa ja katoo nurkkaan; sitten tulee niita kaksi, toinen
toisaalta niinkuin kaksi ihmista vastakkain, ne sulavat hetkeksi yhteen
ja seisovat siina keskella seinaa; sitten ne eroavat kukin haaralleen. En
tieda, mita ne ovat, enka kysy. Tuolilla vuoteen vieressa on uusi kelkka
ja ne minun kintaani. Mina pelmahdan pystyyn ja kirkaisen riemusta. Mita
sina paivana sitten tapahtui, en muista. Mutta niinkuin semmoinen yo ja
semmoinen aamu on minulle koko lapsuuteni.

On kuin senaikuiseen onnentuntuun tullen paasisin heti kosketukseen
myoskin kaiken sen onnen kanssa, mita minulla on elamassani yleensa ollut
sinun kanssasi. Niinkuin siella olisi pohjallinen koko elamani langan
kultaisen keran. Kultaisenko? Ei ole kaikki kultaa, joka kiiltaa,
sanovat, eika kai ollut silloinkaan, minullekaan. Vaan vaikka se
olkoonkin valekultaa muille, minulle ei lapsuudessani mikaan ollut
valekultaa. Lapselle kaikki kiiltaa ja lapselle kaikki on kultaa,
kuvittelunsa kultaa. Ja eiko elama yleensa ole kuvitellen elettya,
silloin kun se on kauneimmin eletty, sita kauniimmin kuta kuvitellummin?
Taivaan valtakunta on lasten, mutta lasten valtakunta on myos taivas.




Se valtakunta oli pieni ja rajoitettu. Siina ei alussa ollut muuta kuin
pihamaa huoneiden ja ulkohuoneiden keskessa, ja puutarha ja pienet pellot
ja tie rantaan ja toinen metsanrantaan ulkoverajalle ja siita suureen
ulkometsaan. Kaikki, mika tapahtui ulkopuolella, tapahtui toisessa
maailmassa. Yhteytta sen kanssa yllapiti vain se, mika sielta nakyi ja
mita sielta kuului. Jotka ajoivat maantiella tai soutivat jarvella, eivat
olleet meidan maailmasta, vaan siita toisesta. Ne olivat vieraita ja mina
niita vierastin ja vieroin. Vieras, vihainen harka puski verajaa, mutta
ei paassyt. Se mylvi kerran koko kesaisen yon ja ammui vimmatusti, mutta
minua ei pelottanut vuoteessa isan selan takana. Toisen kerran kavi
ukkonen, jyrisi ja leimahteli, valaisten isan korkean otsan hanen
istuessaan ja katsoessaan ikkunaan. Isa on totinen ja pelkaa, koska se on
Jumalan voima, joka kay, ja koska milloin tahansa saattaa samalla tavalla
jyrahdellen ja leimahdellen tulla maailman loppu. Mina en pelkaa, koska
se on aidan takana ja mina olen isan selan takana. Ei meidan maailma
lopu, vaikka muu maailma siella loppuisikin.

Tama kotoisen turvallisuuden tunne on elamani ensimaisia onnen tunteita.

Minulla ei ole mitaan tarvetta pyrkia pois pihamaan puitteista. Kun ensi
kerran joudun maantielle ja kuulen karryjen rytinaa, juoksen taytta
karkua kotiin niinkuin ketunpoika luolaansa. Naen kylla kaukaa
kirkontornin ja pappilan keltaisen paadyn ja suuret ikkunat ja valkoiset
ikkunalaudat, kuulen saannollisesti soitettavan siella ruokakelloa, jonka
mukaan meillakin tulevat toista, kiipeanpa aidallekin nahdakseni
seipaasta pidellen paremmin, mutta minun ei tee sinne minnekaan mieleni.
Naen samasta paikasta toisenkin talon, vastakkaiselta taholta, Iivaaran
rinteelta hyvin kaukaa salojen takaa toiselta puolen jarven. Se on
vielakin suuremman ja komeamman nakoinen. Silla on ruskea katto ja
vihreat seinat, mutta ikkunoita ei nay. Mina tiedan, etta se on
metsankuninkaan Tapion linna, koska Satu-Anni niin sanoi. Muut sanovat,
etta se on vain vanha aho, jonka jyrkka rinne nayttaa seinalta ja
rusottava kaski katolta. En usko. Se _on_ sen Tapion linna. Uskon kaiken
siksi, miksi mieleni tekee.

Minulle on ja elaa ja haastelee kaikki, niinkuin itse tahdon. Jokainen
esine elaa, jokaisessa on henki. Hieno virpa vingahtaa, vahan paksumpi
vongahtaa, kun niita huiskutan, mutta luuta suhahtaa. _Mina_ saan niista
ne aanet. Mina annan niiden haastaa niin kauan, etten enaa jaksa.
Keppihan kalahtaa, kun lyon silla toista keppia, toinen keppi toisin kuin
toinen. Keppi suuttuu ja lyo minua peukaloon. Minakin suutun ja lyon
takaisin _pahaa_ keppia. Tynnorista vastaa toisin, kun siihen puhun, kuin
jos siihen kuiskaan. Metsa huutaa: "Hoh!", kun mina huudan: "Hoh!"--
"Hih!", kun mina huudan: "Hih!". Oli siita niin hauska, olin siita niin
onnellinen, etta sita muistaessani yha vielakin on siita hauska ja olen
siita onnellinen.

Ei mikaan ole siihen aikaan niinkuin se oikein on. Ei mikaan ole minulle
niinkuin muille. Mina aavistelen aikaihmisten puheista, etta heilla on
toisin kuin minulla, etteivat nae sita mita mina. He valista hymahtavat
minulle, vaikken ymmarra miksi.

Ilmaantuu tuon tuostakin iso musta lintu pihaan, jolla on punatupsu
niskassa ja pitka nokka. Se lentaa pitkissa ponnahduksissa, siivet kauan
supussa, laskeutuu ja nousee, ja sen huuto kuuluu jo kauan, ennenkuin se
nakyy. Se lentaa aitan seinaan, pysyy siina ja takoo sita niinkuin
paastakseen seinasta sisaan. Aitan seinasta se menee tallin seinaan,
siita lahoon koivuun puutarhassa ja kumauttelee sita. Sitten se lentaa
virran yli ja huutaa mennessaan, ja sen huuto kuuluu viela kauan. Se
tulee silloin, kun pihalla ei ole muita kuin mina. Mina kuvittelen, etta
se tullessaan ja mennessaan viheltelee vain minulle. Kerran kaki tulee
kukkumaan ihan pihakoivuun eika silloinkaan ole muita kuin mina. Mina
naen, kuinka sen kurkku pulpahtelee ja pyrsto liikahtelee joka kerta, kun
se kukahtaa. Sanovat tietavan kuolemaa, kun kaki tulee pihaan kukkumaan.
Minulle on kuolema sita, etta lapsi paasee taivaaseen. Minun oli
mieluista ajatella, etta se tulee ottamaan minua. Mutta ei kauankaan sen
jalkeen syntyi minulle pikku sisar.

Miksi tilttaltti niin mukavasti nostanee ja laskenee pyrstoaan, kun
pysahtyy kivelle? En vasy sita katsomasta ja kummastelemasta ja seuraan
sen mukana portille asti. Teen itselleni pyrston kattopareesta, hyppelen
kivelta kivelle ja nostan ja lasken.

Miksi leppalintu, jolla on pesa liiterin nurkkalaudan alla, valista
piipittaa, niinkuin silla olisi hata? Se kuin itkee jotain. Mita se
itkee? Miksi tulee sade yolla, kun se illalla itkee?

Eraana kevaana ennen jaiden lahtoa laskee parvi suunnattoman suuria
valkoisia pitkakaulaisia lintuja sulaan virtaan. Ne uiskentelevat siina
edestakaisin ja sukeltavat paansa ja kaulansa veteen. Mina katselen niita
tasta isan kamarin ikkunasta, polvillani tuossa sohvalla, minulla on yska
enka saa menna ulos. Yhtakkia ne kaikki ojentavat kaulansa. Joku ajaa
sillalla. Sitten ne nousevat siivilleen ja lahtevat lentamaan pohjoista
kohti yli harmaan lumettoman jaan.

Sen ajan muistoja ovat kevatillat, jolloin sammakot kurnuttavat, niin
etta metsat ja niityt ja rannat helisevat, ja kuuluu myos puron kohina
niittylahden pohjasta. Nain yhden niita latakon reunalla navetan takana.
Silla oli suuret ulkonevat silmat kuin nalkaisilla sairailla
kerjalaislapsilla. Silla oli suuri vatsa ja hintelot saaret. Mina kaannan
sen kepilla selalleen ja se potkii ja sen vatsa on keltainen. Minun on
paha olla. Tunnen ehka ensi kerran elamassani tunnonvaivoja.

Siihen aikaan oli jonakin vuonna nalkavuosi. Naen suuren muuripadan
aamusta iltaan asti kiehumassa keittion hellalla. Siina on jonkinlaista
ruskeaa vellia, josta saa kupillisensa jokainen tulija, joita paivat
paastaan kay ulos ja sisaan. Keittion poydalla on rivinaan puukuppeja,
joiden aareen pyytajia istuu toinen toisensa jalkeen. Syoneet sijoitetaan
rekeen ja hoidetaan taipalelle. Kun renki palaa viemasta, odottavat hanta
uudet saatettavat. Katselen heidan tuloaan ja menoaan ruokasalin
ikkunasta. Pujahdan valista keittioonkin. Kerran seisoo sen oven suussa
vaimo, sylissaan iso tytto, jota pidellessa laihan kantajan selka on
surkeasti kenossa ja vinossa. Han ei voi laskea lastaan maahan, silla
sen, nalkaisen ja sairaan, jalat eivat kannata hanta. Tytto tuijottaa
suurilla tylsilla silmillaan eteensa. Seison hellan kulmassa
hellanraudassa kiikkuen. Aiti tulee sisaan ruokahuoneesta sylissaan
sisareni, jolla on kadessaan vasta saamansa voileipa. Vesi kihoo minunkin
kielelleni, silla minullakin on nalka, aina nalka, vaikka kai saan syoda
jotakuinkin tarpeekseni. Ovensuussa aitinsa sylissa istuva tytto ei puhu
mitaan, mutta hanen silmansa alkavat elaa ja palaa. Naen vielakin sen
ilmeen. Sisareni aikoo vieda voileivan suuhunsa. Silloin aiti kuiskaa
jotain hanen korvaansa. Sisareni ojentaa katensa ovea kohti, aitini astuu
askeleen ovemma ja kerjalaisvaimo askeleen peremma. Kun hanen tyttonsa
nakee, etta hanelle ojennetaan voileipaa, syoksahtaa han eturuumiillaan
niin pitkalle kuin paasee ja on vahalla kaataa aitinsa tempauksellaan,
tarttuu molemmin kasin voileipaan ja avaa suunsa selalleen kuin
linnunpoikanen, ja samalla katoo voileipa kielen yli kurkkuun, saaden
aikaan raivoisan lakahtymiskohtauksen, joka paattyy surkeaan
rykimiseen.... Mutta eihan minun pitanyt naista tammoisista--miten
lienevat johtuneet mieleeni? Sekaantuiko sinun kuvasi aitini kuvaan?




Seison kerran kesalla laiturilla, jonka alla ja ymparilla jo silloin oli
se hieno valkea hiekkapohja. Minun ei oikeastaan olisi lupa siihen menna,
kun ei ole muita rannassa. Siihen ui syvasta nousten parvi suuria kaloja,
joilla on punaiset evat. Ne ovat niin kesyja, etta uivat ihan rannalle
pulikoimaan. Niiden selat nousevat vedesta ja nayttaa kuin ne pyrkisivat
maihin. Ne ovat ehka niita Nakin ottamia lapsia. Olen kuullut, etta Nakki
ottaa lapsia, jos lapset menevat luvatta yksin rantaan ja vie ne
linnaansa ja muuttaa kaloiksi. Yhtakkia ne suikaisevat jyrkkayksen taa ja
ovat kadonneet. Jos ne menivat viemaan sanaa isalleen? Mina juoksen
kiireesti pois laiturilta.... On ollut semmoinen Kihovauhkonen, joka on
ihminen, mutta kun tulee jarven rannalle, ei lahde kiertamaan, vaan
kulkee pohjaa myoten ja nousee toisella rannalla maihin. Silla on rapylat
sormien ja varpaiden valissa. Se on kaikkien kalain tuttu. Se on ollut
Nakin kultalinnassa ja nahnyt siella kirkkoveneen pituisen hauen. Se ajaa
sen selassa, kun on kiire. Mina olen ja elan Kihovauhkosena pitkat
paivat, sukellan aitan alle ja tulen toiselta puolelta ylos.

       *       *       *       *       *

Seison yksin tormalla, avopain ja paljain jaloin, ja katselen alas
rantaan. On kielletty menemasta yksin, mutta minun tekisi taas kovin
mieleni sinne, heittamaan voileipia ja munalukkoja. Torman alla on sauna
ja sita vastapaata korkea, tiuha pisteaita, josta ei paase yli eika lapi.
Saunan edessa on pistekota ja musta muuripata. Kodasta tulee ulos ruskea
elukka, melkein niin iso kuin meidan vasikka. Mutta ei se ole se, koska
se juuri asken oli niityssa. Eika silla ole hantaakaan. Se kulkee tominan
kuulumatta hiljaa hypahdellen aitaan asti ja haviaa siihen. Yli sen se ei
voinut menna eika myoskaan lapi, se vain havisi siihen. Ehka se sittenkin
oli vain vasikka. Seison siina ja mietin sita. Narhi raakaisee aidan
takana. Nyt se mahtoi nahda sen. Se raakaisee aina silloin, kun nakee
jonkun.... Menisinko kertomaan, etta meidan saunasta tuli vieras hannaton
vasikka ja meni aitaan ja havisi siihen? Ne eivat ehka uskoisi. Mutta
kuta enemman luulen muiden epailevan, sita varmempi olen itse. Kenenkahan
lienee ollut vasikka ja mitahan silla mahtoi olla tekemista meidan
saunassa? Ja kuinka se paasi aidan lapi? Olipahan kenen tahansa, se paasi
vain. Se olisi paassyt, vaikka olisi ollut aikalehma. Mina tiedan nyt
jotain, jota muut eivat tieda ja pidan sen omana tietonani. Se on
ensimmainen suuri salaisuuteni, jonka olen sailyttanyt tahan paivaan
asti.... En menekaan silla kertaa rantaan, vaikka piiat menevat ja
minakin voisin menna. Miksi? En tieda. Menen mieluummin yksin leikkimaan
hiekkalaatikkoon isan kamarin ikkunan alle.

       *       *       *       *       *

Hiekkalaatikossa, auringossa, lampiman seinan kupeessa--kaivamassa,
peittamassa, rakentamassa ja hajoittamassa ... uuneja, taloja, tarhoja,
koko ajan hyrailemassa omatekoista savelta ... toverina pikkusisar, joka
ei viela osaa muuta kuin istua ja nauraa ja kaivaa hiekkaa lapiolla miten
sattuu; jattaa sen ja tunkee hiekkaa suuhunsa ja silmiinsa ja alkaa itkea
... mina siivoan hanen nenaansa, pikkuraukan, sitten aiti tulee ja ottaa
hanet....

Muistatko, kuinka me kerran avonaisesta ikkunasta ulos nojautuen
katselimme samanlaista kohtausta samassa paikassa, ja sina puristit
liikutuksesta ja onnesta kattani ja suutelit minua poskeen? Sina elat
taalla, sina elat ja te kaikki. Muistoni sulavat yhteen, toisen ajan ja
toisen.

Mutta missas nyt olinkaan?

On ilta, meidat lapset on laitettu vuoteeseen, suureen yhteiseen pesaan,
niinkuin linnunpoikaset emon untuviin. Han on pannut meidat peitteen alle
ja vetanyt sen reunoistaan kiinteaksi kahden puolen. Me seuraamme aina
aidin kaikkia iltatoimia hanen liikkuessaan huoneessa. Vasta sitten, kun
han on poistunut tai istuutunut iltaompeluksensa aareen tai laskeutunut
levolle ja kaskenyt meidan painamaan silmamme kiinni, me teemme niin ja
antaumme unen valtaan. Nyt han aikoo viela viimeksi laskea uutimen alas,
ettei aamuaurinko noustessaan pistaisi silmaan.... Silloin han pysahtyy
ja jaa katsomaan ulos. Sitten han katsoo meihin ja hymyilee, laskee viela
vahan uudinta, hitaasti ja varovasti, mutta ei laskekaan ihan alas asti.
--"Aiti, mita siella on?"--"Ei ole mitaan, painakaa vain silmanne kiinni."
Mutta siella on jotain, koska han yha katsoo sinne ja hymyilee meille.--
"Aiti, sano, mita siella on?"--"Tulkaahan sitten katsomaan, mutta tulkaa
hyvin hiljaa." Meita pelmahtaa valkoinen poikue polvilleen sohvalle. En
ensin nae muuta kuin puutarhan, porkkanapenkit ja retiisipenkit ja
pinattilavan ja ruoholyokkipenkit ja karviaismarjapensaat ja meidan
lasten hernepenkit ja aidin omat hernepenkit, joista ei saa ottaa
luvatta.--"Tuossa, tuossa hernepenkin paassa", kuiskaa aiti.--"Ai!"--
"Pitaa olla hiljaa, ettei se pelasty." Siina on minun nimikkopenkkini
paassa pieni koyryselka ruskea elukka, joka napertelee pienella, hyvin
nopeasti veputtavalla turvallaan herneen helpeita, maistaen yhta,
maistaen toista. Sitten sen selka oikiaa, ja takajalat venyvat hirvean
pitkiksi ja se siirtyy toiseen penkkiin, syo taas ja kuukkii
reunimmaiseen penkkiin ihan ikkunan alle.--"Aiti, onko se kissa?" kysyy
pikku sisar.--"Hss, ei ole kuin pupu." Se ei nae meita. Mina tahtoisin
hetipaikalla saada sen omakseni, mina naen sen jo omanani, mina saan
leikkia sen kanssa niinkuin pikku kissan kanssa, mina otan sen syliini ja
syotan sita omasta hernepenkistani. Aion juuri pyytaa aidilta, etta
saisin menna ottamaan sen kiinni, kun pikku sisar kopauttaa ikkunaan. Se
siella kapsahtaa takajaloilleen istumaan, pitkat korvat pystyssa ja
etujalat hassusti lerpallaan. Me rummutamme kaikki ikkunaan ja meilta
paasee hilliton nauru ja riemuhuuto. Se loikkaa pitkan laukan poikki
porkkanapenkkien ja retiisipenkkien ja pinattipenkkien ja yli
karviaismarjapensaiden torman alle saunaan pain. Silla ei ollut hantaa
kuin pieni topohanta.

Aiti vetaa uutimen alas ja komentaa heti nukkumaan ja kaskee painamaan
silmat kiinni. Mina painan ne kiinni siksi aikaa, kun aiti on huoneessa,
mutta kun han on mennyt, mina valvon kauan ja mietin. Minun hannaton
vasikkani taisi ollakin tama pupu.

       *       *       *       *       *

Seuraavana paivana mina odotan sita saunapolun paassa. Se ei tule.
Illalla, kun aiti laskee uudinta, odotan, etta han taas kutsuu katsomaan.
Han ramayttaa uutimen alas ja menee, kehoitettuaan meita heti sulkemaan
silmamme. Hiivin vuoteesta, kiipean sohvalle ja raotan uudinta. Ei se ole
siella. Aiti vain kuukkii porkkanapenkissa ja kitkee. Miksi aiti menikaan
sinne, tulisi pois pian ja panisi hankin nukkumaan, johan kaikki muutkin
ihmiset nukkuvat! Vihdoin aiti tuleekin ja nukkuu heti. Mina nousen viela
kerran ja raotan taas uudinta. Ei se ole siella nytkaan. Ei se mahda
tulla enaa milloinkaan. Sataa tuhuttaa ja tuulee. On autiota ja ikavaa.
Onko se pelastynyt ja pahastunut? Luuliko se, ettemme sallineet sen olla
siina ja hatistimme sen siksi pois? Olisi se saanut syoda minun
hernepenkistani kuinka paljon tahansa.

       *       *       *       *       *

Huomenna heti herattyani pyydan paasta etsimaan pupua aidan takaa. Pienet
veljet ja sisaret pyytavat paasta mukaan. Aiti antaa luvan, mutta tulee
itse aidan taa pitamaan silmalla. Mina alan kutsua pupua kuin kissaa ja
kaikki muut tekevat samoin. Mutta kuinka sita puputankin, se ei tule.
Aiti sanoo, etta pitaa liikkua aivan hiljaa ja etsia nareiden juurilta.
Jos joku nakee sen, ei saa kirkaista, vaan pitaa pysahtya ja peraytya ja
tulla sanomaan toisille hiljaa. Me hiivimme sammalikossa varpaisillamme,
hipristellen niinkuin sokkosilla, hajaannumme, tarkastamme joka pensaan.
Luulemme nakevamme vaha valia pupun, mutta se ei olekaan se, se on
milloin kivi, milloin kanto, milloin ei mikaan. Silloin aiti sanoo, etta
joku rupeisi pupuksi ja toiset sita etsimaan. Pikku sisko saa ruveta. Me
vahan loittonemme ja han saa sillaikaa menna piiloon.--"Nyt saa tulla",
huutaa aiti. Me etsimme taas.--"Ole hiljaa, pupu", varottaa aiti. Pikku
sisar on vahan aikaa hiljaa. Sitten se alkaa parkua taytta kurkkua. Se
oli kyyristynyt ihan muurahaispesan viereen. Se ei sano, mika sita
vaivaa, vaan huutaa aitia. Mina retuutan sen aidin luo ja aiti nostaa sen
aidalle ja alkaa tarkastaa. Silla on muurahaisia koltin alla. Se herkeaa
parkumasta vasta, kun aiti sita suutelee ja taputtelee sita purtua
paikkaa....

       *       *       *       *       *

Toisena paivana menen yksin leikkimaan pupua ja rupean itse itselleni
pupuksi. Piiloudun nareen juureen ja kuukin siita toisen nareen juureen.
Narhi nakee minut ja raakaisee, toinen narhi vastaa. Ne seuraavat minua
puusta puuhun aitaan asti. Kiipean piha-aituuseen, hiivin saunan taitse
ja tormaa ylos puutarhaan. Syon, veputtelen siella herneenpalkoja. Aiti
tulee.--"Saahan pupu syoda aidinkin penkista?"--"Syokoon nyt sitten."
Mina panen toiset rummuttamaan ikkunaan, etta pelastyisin. Ne tekevat
niin ja mina loikkaan nelinkontan porkkanapenkkien ja retiisipenkkien ja
portlaakkapenkkien yli. Aiti vaatii, etta minun taytyy pysya kaytavilla.
--"Mutta eihan oikeakaan pupu?"--"Vaikka kohta!"--Pikku sisar rummuttaa
eraana paivana ruudun rikki. Se ei saa siita vitsaa, kun on niin pieni;
mutta pupusilla olo paattyy siihen.

       *       *       *       *       *

On ikava, ei tieda, mihin ryhtya, tuulee kylmasti ja on kylma, vaikka
aurinko paistaakin, ei mikaan maita, voileipa putoo monta kertaa alaspain
hiekkaan--en ymmarra, miksi sen aina pitaa pudota alaspain--ei ole
toveria, ei tee mieli leikkia yksin hiekassa, ei viitsi aina ratsastaa
keppihevosenkaan selassa. Enka keksi muuta kuin heittaytya selalleni
aitovarrelle. Taivaalla liitelee ja laatelee kaksi suurta lintua, ne
laskee ja nousee siipea liikauttamatta, valista ne on niin korkealla,
etta niita tuskin nakee. Viimein ne katoo kokonaan. Semmoisina paivina
artyy tekemaan pahaa, huudattaa siskoja, tekee kaikenlaista kiusaa,
sorkkii kepilla porsaita karsinaan ja saa nuhteita. Tulee mielihaluja,
joita ei saa tyydytetyksi. Tahtoisin paasta suureen kuuseen, joka kasvaa
portin pielessa, vaan en nae keinoa miten sinne kiiveta. Siella sanotaan
olevan oravan pesa ja rastaan pesa ja latvasta nakyy Jortaninkallio ja
koko jarvi ja kirkonsalmi ja haudankaivaja ongella Koiraniemessa. Se on
liian paksu reisittavaksi eikahan ulotu kadet edes sen ympari. Alimmat
oksat ovat niin ylhaalla, etten paase aidan paaltakaan. Hypatessani
aidalta alas satutan ison varpaani kiveen ja taytyy panna vesikaare. Kun
olen parkunut paruttavani ja lakkaa pakottamasta, on kylla se pieni
hauskuus, etta varpaassa on kaare ja saa nilkuttaa kantapaallaan ja etta
kaikki kysyvat: "Kah, mika on sattunut varpaaseen?" Mutta paiva on
kuitenkin menetetty eika tieda huomisestakaan. Menen maata ilottomasti ja
yolla potkii veli peitteen alla. Muistan tantapaisen paivan siita, mika
sita seurasi.

Kun aamulla saan silmani auki, on vuoteeni vieressa kukkapoyta. Poyta on
katettu valkoisella, lattiaan asti ulottuvalla liinalla. Sen etupuolelle
on kiinnitetty kiehkuroita harakanvarpaista. Sen keskella on maljakossa
ruiskukkia ja maljakon ymparilla on seppele kissan kapalista. Siina on
lakeritanko ja rintasokeria ja kaksi piparkakkupupua ja muitakin
piparkakkuja.--"Voi herttanen aika!" (Meidat on opetettu sanomaan: "Voi
herttanen", ettemme sanoisi: "Voi herranen" ja turhaanlausuisi Hanen
nimeaan). Pikku siskot seisovat malttamattomina poydan ymparilla. Niiden
taytyy saada maistaa ja ne saavatkin. Aiti panee kuitenkin minulle
pussistaan yhta monta piparkakkua sijaan. Lapset ovat yha levottomia,
vaikka ovat saaneet suunsa tayteen. Ne hypahtelevat ja pyorahtelevat ja
niilla nayttaa olevan jotain mielessaan.--"Aiti, sano sille jo!"--"Mita,
mita?"--"Panehan nyt ensin housut paallesi." Sitten han sukii tukkani ja
sanoo viimein:--"Jos nyt sitten menisit talliin."

Lapset kirmaisevat ulos, kaataen toisiaan mennessaan ja ehtivat ennen
minua tallin ovelle, silla varvas on viela hella. Sen oven alipuoli on
kiinni, ylapuoli on auki. Siita kurkottaen naen pilttuun nurkassa
haavanoksia.--"Menehan lahemma." Menen lahemma, mutta en nae viela
mitaan.--"Katsohan tarkemmin." Pieni pupu kyyrottaa nurkassa, korvat
supussa selan paalla. Riemuhuuto! Mina olen saanut elavan pupun
syntymapaivalahjaksi.--"Katsohan tarkemmin!" Riemu remahtaa kaikista
suista, silla siella on toinenkin samanlainen. Mina olen saanut kaksi
elavaa pupua syntymapaivakseni.

       *       *       *       *       *

Meni koko se kesa niiden hoitamiseen, haavanoksien hankkimiseen,
karvakortteiden keraamiseen. Ne ovat ensin arkoja, kyyrottavat nurkassa
eivatka uskalla tulla ottamaan, ennenkuin olemme kiivenneet ylasillalle
ja sielta tirkistamme lattian raoista. Sitten ne vahitellen kesyttyvat ja
uskaltavat ottaa maasta, vaikka me olemmekin sisalla vahan matkan paassa.
Lopulta ne ottavat kadestakin ja kun mina paivakaudet katson, kuinka
niiden huulet veputtavat, niin alkavat omatkin huuleni veputtaa, ja
minulle nauretaan, etta ne veputtavat yolla nukkuessanikin.

       *       *       *       *       *

Se oli se ikimuistoinen pupukesa ja kaikki sen muut muistot ja elamykset
haipyvat naihin.

Sitten kavi niin, etta toisen vei kissa ja toinen loikkasi ulos ullakon
ikkunasta, jonne ne oli viety tallista pois hevosen tielta. Suru ei
paassyt tunkeumaan kovinkaan syvalle, silla satoi ensimaisen lumen ja
lumipallosilla olo ja lumilinnojen rakentelu antoi yllin kylla muuta
ajattelemista.

Lapsuuteni muistot ja mielialat ja elamykset ovat kuin heilimoivia
tahkapaita, joista niita koskettaessa polahtaa pois ne helpeet, joihin
hieno jauho on kiinnittynyt. Tahtoisin verhota lapsuuteni sen omaan
ruumiinmukaiseen harsohuntuun. Olen kompelosorminen maaraatali, joka saa
aikaan vain huonosti istuvan pitkahihaisen kotelon. Lapsuus on
kotelostaan vapautunut perho, se pitaisi saada keijukaisena tanssimaan,
mutta tama minun lapseni tallustelee tassa kuin isan raskaissa, suurissa
saappaissa. Pelkka kosketuskin, pelkka mainitseminen, riittaa kuitenkin
itselleni, pysyttamaan itseani sen ajan onnen tunteessa ja siksi mina
omiksi iloikseni jatkan. Loihtikoot muut esiin omansa.

Sanon tassa viela kerran, etta maailma oli minulle vain ihmeita taynna ja
etta kaikkein tavallisimpienkin tapahtumien takana oli jotain, jota jain
ihmettelemaan ja kysymaan ja josta olisi tahtonut tietaa enemman. Kaikki
uusi minua jannitti, ei vain siksi, etta se oli uutta, vaan etta siina
viela oli jotain muutakin. Sellaisena salaperaisena on maailma minulle
oikeastaan aina pysynyt. Silloin en tietystikaan koettanutkaan sen
ihmeellisyyksia selittaa. Lapsi aavistelee kylla, mutta tietaa tuskin sen
tekevansa. En ole koko elamassani paassyt kauemma kuin lapsi, joka
todetessaan ihailee ja ihmettelee, pyrkimattakaan sen pitemmalle ja
syvemmalle. Olen ollut mielestani kaikkein selvimmilla silloin, kun
maailma on ollut minulle vain ihana, lumottu metsa, jossa aina vain
aukee uusia ihanuuksia ja tulee vastaan yllatyksia, kaikkein
tavallisimmissakin. Odotan joka tien kaanteessa metsanneitoa tai jotakin
semmoista ilmestysta. Ja se tulee aina toisessa tai toisessa muodossa.
Enka sita koskaan hammasty. Sinakin tulit minua vastaan niinkuin
lumotussa metsassa. En ymmartanyt sinua enemman kuin muutakaan, en
kyennyt mitenkaan selittamaan tuloasi, ainoastaan lumouduin ja
huumauduin, ja saakoon se minulle yha edelleenkin riittaa. _Luulin_
lopultakin saaneeni selityksen sinusta, sina olit kaiken elamani huippu,
edemmaksi sinua en ole kyennyt nakemaan enka mielestani tarvinnutkaan.
Mutta sinussa oli niin paljon ihmetta kuin kaikessa muussa yhteensa.
Miksi viehatit, mika sinussa viehatti, sita en saanut selville enka
koettanutkaan enka enaa koeta. Kuta enemman sinua muistelen, sita
ihmeellisempi olet.

Ihmeellisinta sinussa oli, etta olit jo ennenkuin olitkaan. Sinulla oli
minussa edeltajasi, huutavan aanet, jotka tuloasi valmistivat. Tunne
sinuun, johonkin sinunlaiseen, oli minussa, ennenkuin itse olit. Loydan
ne, edeltajasi, aikaisimmasta lapsuudestani, ainakin luulen nyt
loytavani. Rakastin niita, koska niissa oli kussakin jotain, mita sinussa
sitten kaikin. Ne pitivat minua sylissaan, niiden kanssa leikin, ne
kertoivat minulle satuja, mina viihdyin niiden kanssa, haastoin heille
huoliani, ikavoin heita enka olisi hennonut heista koskaan erota. Ne
muistuvat juuri mieleeni toinen toisensa jalkeen.




Muistathan Taaton tadin?

Pidit hanesta paljon ja viela enemman han sinusta. Retkemme hanen
luokseen, hanen pieneen taloonsa, jossa han isannoi ja emannoi yksin, oli
ensimmainen retkemme kahden kesken. Jotta se kestaisi kauemmin, ajoimme
kayden melkein koko matkan. Kesainen tie kulki viileita metsia, pihkalle
tuoksahtelevia petajikoita, tyynten lampien rantoja, ahoisia maita,
siinsi vaaroja ja haamoitti aukeita, etaisia ulapoita. Hevonen pysahtyy
lepaamaan ja saa levata, kunnes itse, taakseen katsoen ja kuin
kummastellen, taas lahtee liikkeelle. Ratas milloin helisee kovalla
kangastiella, milloin sihisee pehmoisessa hiekassa.

Ja paivan painuessa iltaan tullaan pieneen vanhaan, valkoiseksi rapattuun
taloon lehdon sisassa lammen rannalla, jossa valkomyssyinen vanha neiti
sulkee meidat syliinsa, nauraen ja itkien ilosta. Han nauroi aina,
itkiessaankin, pelkasta ilosta ja nautinnosta saada nauraa.

Sina muistat hanet, kun han syleiltyaan meita loi katensa yhteen ja
huudahti: "Kyllapa te, lapset, olette kaunis pari! Kyllapa sinulla on
hienon- ja hyvannakoinen morsian, mista hanet lienetkin loytanyt!" Eihan
sita kenenkaan olisi tarvinnut minulle sanoa, mutta minun oli kuitenkin
mieluista sita kuulla.--"Voi teita herttaisia lapsia, etta tulitte!
Etteka kirjoittaneet sanaakaan! Olkaa onnelliset, olkaa onnelliset!" Ja
sitten han vuoron itki, vuoron nauroi ja nimitti meita alinomaa
lapsikseen. Osasit olla niin kauniisti hanen kanssaan, puhella hanen
asioistaan ja huolistaan, joita hanellakin oli: rengit laiskottelivat,
naapurit syottivat lehmillaan hanen niittynsa, varastivat kaloja hanen
katiskoistaan. Tuotit niina paivina hanelle sanomatonta iloa, autoit
hanta hanen vastalauseistaan huolimatta ruuan laitossa. Rakastin sinua
siita jos mahdollista viela enemman. Han makuutti meita untuvilla kuin
lintuemo poikasiaan, toistamistaan toistellen: "Te olette nyt minun
lapsiani, teidan pitaa antaa minun kuvitella, etta olette minun, minun
vain nama paivat." Kautta elaman patoutunut aidinrakkauden tarve purkihe
hanessa silloin meihin niinkuin ennen minuun.

Olin rakastanut hanta aivan pienesta, niin kauan kuin muistan. Rakastin
hanta varsinkin siksi, etta han oli iloinen ja nauroi. Aiti ja hanen
sisarensa eivat olleet iloluontoisia, nauroivat vain harvoin, kun
valttamatta taytyi, kun eivat voineet sita mitenkaan pidattaa. Silloin he
purskahtivat kuin pakosta, hytkyivat, koettivat kaikin tavoin vastustaa,
saivat kuin kouristuksen, se naytti tekevan kipeaa, kunnes sen vihdoinkin
voittivat kuin vaikean kohtauksen ja huokasivat lopuksi ja pyyhkivat
vedet silmistaan ja olivat taas hirvean totisia. Tadista hersyi nauru
kuin puro pulppuavasta lahteesta.

Han kavi meilla pari kertaa vuodessa ja tuli aina yllattaen. Minulla on
hanesta tavallisin muisto, etta heraan pimeana talviaamuna, kun tuli jo
roihuaa ja raiskaa takassa ja kuulen kuiskuttelevaa puhelua. Han istuu ja
juo kahvia isan ja aidin kanssa. Karkaan paitasillani vuoteesta,
kirkaisen, heittayn suin pain avautuvaan syliin ja puristaun siihen
pehmeata rintaa vasten ja tunnen poskessani silkkia pehmoisesta,
korkeasta povesta. Tempaan esille hanen kultakellonsa, joka on aivan
erikoisen pieni ja soma, jonka naputus tuskin kuuluu, saan itse avata sen
ja katsoa sen sisaan, sen ihmeelliseen sykkivaan elamaan. Saan sormia sen
kultakaatya ja kulettaa edestakaisin sen nappulata. Hanella on paljon
muuta naytettavaa, on medaljonki, jossa on sen mammavainajan hiuksia, on
korvarenkaat, joita saa sormia, kunnes han huutaa: "Koskee, koskee!"--ja
on itkevinaan, vaikkei koskisikaan. Hanen taskuistaan saa ottaa kaikki,
mita niissa on, ja niista loytyy joka paiva aina uusia karamelleja ja
mita kaikkea. Vaikka niita kuinka usein tyhjentaisi, on niissa vahan ajan
paasta aina jotain uutta. Han suutelee, jota aiti ei koskaan tee, eika
aidilla ole aikaa leikkia minun kanssani, kun aina taytyy hoitaa
pienempia ja hommata. Han kuuntelee tarkkaavasti kaikkea, mita hanelle
haastan pupuista ja Nakin kaloista ja Kihovauhkosesta ja mustista
linnuista ja muista, joista ei osaa haastaa kenellekaan muulle, ja han
nauraa, kun hanta kutittaa kaulaan tai kainalon alle. Han kiikuttaa
polvellaan ja laulaa: "Riia riia rankka, hesten heeter lankka, naar vi
kom till hennes koor, vaar teer inken hemma, para en kammal kumma, ok
tvoo smoo huntar unter penken vast me kulenken, somssaa, somssaa:
hauvavauva vauvvaa--" ja silloin se on purevinaan rintaan ja harisevinaan
ja mina puren ja harisen vastaan ja me olemme molemmat menehtya
nauruumme.

Han lahtee yhta salaperaisesti, kuin on tullutkin. Kun heraan jonain
aamuna, ei hanta enaa ole. Han on niin hellasydaminen, etta hanen olisi
vaikea olla, jos taytyisi kuulla lasten itkevan jalkeensa. Ja jotta ne
eivat itkisi hanen kuulemattakaan--niinkuin eivat sitten itkekaan--han
jattaa jaahyvaistuomisikseen parhaat antimensa: milloin omenia, milloin
viikunoita, milloin marmelaateja, joita ei koskaan muuten saa.

Han oli ensimainen rakkauteni, silla en luule, etta on suurtakaan eroa
rakkaudella, olipa se mita lajia tahansa, kun se kerran on sita oikeinta,
sita parasta. Rakastin hanta siksi, etta han rakasti minua, ja rakastin
sinua siksi, etta sina rakastit minua.

Toinen rakkauteni oli punainen tytto pappilan rannassa.




Naapurin poika oli tuonut kaupaksi onkikalojaan, suuria ahvenia, sarkia
ja sayneitakin. Jannityksesta jaykkana mina kysyn:--Mista olet saanut
nama kalat?--Vahan mahtavoiden han vastaa:--Koiraniemesta.--Maaltako vai
veneesta?--Suupieltaan venayttaen han vastaa:--Veneesta mina ongin.

Mina sain onkia ainoastaan maista jaloin omasta rannasta tai enintaan
kahlata niin pitkalle, kuin paasin polvia myoten veteen. Pyykkilaiturin
paassa olisi ollut hyva paikka, mutta siihen en saanut menna, silla siita
alkoi jyrkkays, jonka takana oli kuolema ja vaani se Nakki. Veneestakin
olin joskus saanut onkia. Mutta sitten oli kerran sattunut se hirmuinen
hapea, etta veneessa hypellessani sen kokka oli irtautunut maasta ja vene
alkanut ajautua ulos selalle ja olisi kai mennytkin sita menoaan ja
vienyt minut mennessaan, jollei aiti, parkunan kuultuaan, olisi syossyt
puutarhasta rantaan ja suin pain vaate paalla veteen ja saanut kokasta
kiinni. Mista seurasi ankara, vitsan uhalla annettu kielto olla sen
jalkeen ollenkaan menematta veneeseen, jollei kokka ole lujasti maissa
kiinni ja tuuli maihin tai piiat pesemassa pyykkia rannassa.

Kielto oli olemassa jo kolmatta kesaa, mutta siita huolimatta mina olin
oppinut seka soutamaan etta pohjasta tyontelemaan--matalalla vedella
sisapuolella kaislikon--aidin aanettomalla suostumuksella hanen itsensa
pitaessa salaisesti silmalla puutarhasta. Mutta valjemmille vesille,
ulkopuolelle kaislikon en ollut mennyt enka halunnutkaan menna, silla
vaikka kielto tavallaan olikin kaytannossa kumottu, oli se kuitenkin
olemassa ja saattoi milloin tahansa astua uudelleen voimaan kaislikon
sisapuolellakin.

Mutta nyt oli Pekka ollut Koiraniemessa asti ja saanut nuo suuret ahvenet
ja sayneet, eika se ollut paljoakaan suurempi poika kuin mina, pikemmin
kooltaan pienempi, vaikka vahan vanhempi. Ja osasinhan minakin jo kulkea
veneella seka meloen ja soutaen etta pohjasta tyontaen.

En tieda itsekaan, mita minussa oli tapahtunut, en, kuinka olin tullut
siihen, mista itseni tapasin: veneesta kaukana ulkopuolella kaislikon,
melomassa lahden poikki saarta kohti, joka oli virran niskassa, matkalla
Koiraniemeen, joka oli virran alla. Paatos oli nahtavasti tapahtunut
silmanrapayksessa niinkuin koiranpenikan, joka kappyrassa maaten yhtakkia
kuulee sisaisen aanen haukahtavan hanelle jotakin, kutsuvan jonnekin,
kavahtaa pystyyn ja livistaa tiehensa taakseen katsomatta, mistaan
valittamatta ja mitaan kutsua kuulematta, vaikka sen kuulisikin. Kiisin
kuin veitsella viiltaen rantaan. En tieda, nakiko minut kukaan, kun
lahdin, ja huusiko kukaan jalkeeni, mutta vaikka olisivat huutaneetkin,
en luultavasti olisi mistaan valittanyt, vaan karannut kasista. Tuli mita
tuli jalestapain, minun taytyi saada suorittaa suurteko, onkia veneesta,
saada suuri ahven Koiraniemen kainalosta, laskea virta ja nousta se omin
voimin, niinkuin Pekka oli tehnyt.

Olin laskenut taman virran usein ennenkin, mutta en yksinani, vaan isan
ollessa perassa ja mina hanen polviensa valissa: olin solahtanut sillan
alitse, jonka arkkujen valissa vesi loklatti kummasti ja aanet kumahtivat
kuin kellarin holvissa ja airot taytyi vetaa kiireesti sisaan. Tuli
vastaan aina toinen toistaan kummempaa kummaa: Virrantalon nuottakota ja
sen kahden puolen saman talon risupadot, joista kevaalla kudun aikana
saatiin vitsamerroista mahdottomasti sarkia, sitten vanhan sodanaikuisen
sillan vedenalaisen arkun jaannos, jonka paalle piti varoa ajamasta
taydella veneella; sitten suuri riippukoivu, jonka alta hauki otti
uistinta, kun sattui syonnilleen, ja oli kerran ottanut haudankaivajan
uistimeen niin mahdottoman suuri Kihovauhkosen venkale, ettei pysynyt
veneessa; sitten poukama ja niitty ja niitylla Ryhalan lato perallaan ja
suu vinossa, ja kun kierrettiin sakeata haapaa kasvava niemenkarki, niin
nakyi Koiraniemi ja sen suuri kayra petaja, johon aina kytkivat
tukkilautan, mista Virrantalon ahne isanta nylki rumat rahat
lauttamiehilta. Niemen kainalossa oli ryto, mahdottoman suuri veteen
juuriltaan kaatunut kuusi, jossa kellonsoittaja pyhaaamuinakin onki eika
ahneissaan malttanut lahtea pois, ennenkuin naki papin veneen tulevan.

Vuolas virta on alkanut vieda venettani ja topakasti meloen mina lisaan
sen vauhtia. Valkopainen virstapatsas sillan korvassa kuin kurkottaa
kaulaansa paremmin nahdakseen, kuka sielta tulee. Ja silta koyristaa
selkaansa, ihmetellen ja ihaellen, etta onpas poika uskaltanut lahtea
yksin virran vietavaksi. Arkkujen mustat aukot ammottavat suurempina ja
vahan kuin uhaten ja pelotellen: uskallatko tulla? Mina uskallan, mina
vaannan vetta taapain melalla. Pikku koira vikittaa siltaa pitkin ja
pysahtyy ja pistaa kuononsa kaiteiden valiin ja vikisee ja heiluttaa
hantaansa. Ka, meidan Penni! "Penni se! Penni se! Hyppaa!" Se ulvoo ja
pyrkii mukaan, mutta ei uskalla hypata alas ja rientaa rannalle. Virta
kantaa veneen arkkuun, laita rusahtaa--mutta rusahtakoon! Joku ajaa
sillan yli, kaviot kopsaa ja koko silta nytkyy, ja rapisee hiekkaa veteen
ja veneeseen. Sillan alitse tultuani naen, etta se onkin vain pikku
poika, ei sen suurempi kuin mina. Se heiluttaa ohjasperiaan ja hosaisee
hevostaan ja huutaa minulle mennessaan: hei! johon minakin huudan: hei!
niinkuin pitaa ja raiskaytan melalla vetta korkealle ilmaan. Meita on
kaksi Manttalan poikaa, toinen sillalla, toinen sillan alla, toinen
hevosella, toinen veneella. Veneen vauhti kiihtyy, virta vyoryy yha
suurenevina haransilmina. Vanhan sotasillan kohdalla nakyy pohja ja
seisomaan nousten mina survaisen siita veneelle uutta vauhtia. Jaan
seisomaan peraan ja vipuan melalla veneen laidasta.... Nuottakota siina
katsoa mollottaa ... paivaa, nuottakota!... Penni laukkaa rantaa, niin
etta korkea heinikko lakoilee sen kohdalla. Nahdakseen minut paremmin,
missa mina menen, se pomppaa korkealle ilmaan. Penni se! Koiraniemessa
mina otan sinut veneeseen, tule sinne! Isa saa heti huomenna ostaa
minulle uistimen, niin mina ensi kerralla otan tuosta riippukoivun alta
sen suuren hauvin, joka paasi haudankaivajalta.... Rannan puut katsovat
kummastellen, etta kuka siina menee semmoista vauhtia. Keskella virtaa on
suvanto ja sen poukama ja siella on lumpeita ja loistaa hauvinkukkia.
Lato lahden pohjassa niitylla tollottaa suu auki ja viela enemman
perallaan kuin ennen. Otanpa tuosta lumpeita ja hauvinkukkia pikku
siskolle, joka niita aina pyytaa tuomaan. Ollappa se nyt itse tuossa
kokassa ottamassa, niin olisi silla hauska. Ei tieda sisar, ei tieda
kukaan, missa tama poika menee. Eivat tietaisi tulla ottamaan, vaikka
meloisin maailman laitaan.

Vene kelluu kaislikkorinnassa, missa akanvirta sita pidattaa. Kuuluu
hyrsketta ja polsketta. Joku tulee jostain. Tuleeko joku minua hakemaan?
Ajetaanko minua takaa? Niemen nenaitse pohkaisee vene vihaista vauhtia.
Se tulee melkein kohona. Kokassa on iso koira. Mies seisoo perassa ja
sauvoo pohjasta ja vene hypahtelee ja hyrskahtelee. Kokka vaahtoaa ja
suuri laine lakoilee kahden puolen venetta. Se tulee ihan minua kohti.
Aikooko se tulla ottamaan? Muistan lahteneeni luvatta. Lyykahdan
voimatonna peratuhdolle ja mela putoo veteen. Sita sorkkiessani on vene
tullut ihan kohdalle. Sehan onkin Salomo, tuttu mies. Silla on rykelma
verkkoja veneessa ja kokassa pyssy. Se meneekin kalaan ja vesilintuun. Ei
se mene kotiin kantelemaan. Se on hyva mies, kaikkien meidan lasten
ystava, kun on meilla toissa. Se auttaa minut aina suureen kuuseen
olkapailtaan. Mahdottoman vakeva mies, kantaa yksin rakennushirren
selassaan ja jaksaa kiikuttaa minua kammenellaan suoralla kadella. Se
aina muhoilee, nytkin se sielta muhoilee.--"Hei!" huudan mina.--"Heipa
hei!" vastaa Salomo.--Nyt se jo menee siella kaukana. Sen koira horistaa
korviaan Pennille toisella rannalla. Penni seisoo veden rajassa ja
haukkuu ja lahtee sitten rantaa pitkin Salomon veneen jalkeen. Meidan
Penni on Salomon Hallin pentuja.

Kampean veneen takaisin keskivirtaan, ja siita nakyy jo Koiraniemi ja
kuusiryto sen kainalossa ja kayra paksu petaja niemen nenassa. Mutta
matalan niemen yli siintaa levea kirkonsalmi ja sen rannalla iso pappila
ja pappilan takana kirkko. Aina kun siihen tulin, silloin ja joka kerta
sen jalkeen lapsena, nuorena ja viela vanhempanakin, pidatti ihmetyksesta
hetkeksi henkeani, niinkuin olisin katsellut maailmaa korkealta maelta.
Sinne teki mieli, mutta ei uskaltanut. Pappila on rantaan viettavalla
rinteella korkeiden koivujen ja haapain keskessa. Se on suuri ja komea,
taitekattoinen ja keltaiseksi maalattu ja laudoilla vuorattu, ja
valkoiset ikkunalaudat. En ole siella koskaan kaynyt, ainoastaan soutanut
ohi. En huomaakaan, kun olen jo ajautunut ohi onkimapaikan. Ka, eihan
minulla olekaan onkea mukana. Vene saa liukua sivu Koiraniemenkin, mina
istun perassa selkakenossa ja mela kainalossa ja uitan sikaa, antaen
virran vieda. Salmi suurenee, virta laimenee, vene kantautuu ohi pappilan
uimahuoneen ja pysahtyy tyynen salmen keskelle pappilan laiturin
kohdalle.

Pappilassa ovat salin ikkunat auki ja sielta kuuluu pianonsoittoa ja
kaunista laulua. Rouvasvakea koreissa vaatteissa kayskentelee herrain
kanssa kasikkain puutarhassa. Siella on vieraita. Niiden pikkupojat ovat
pallosilla maantiella aittojen edessa. Minun tekisi usein mieleni menna
sinne niittyja myoten ja haan lapi katsomaan aidan raosta, silla siella
on kesy kurkikin, joka koikkii pihamaalla, mutta en saa, silla ne ovat
suruttomia ja me olemme heranneiden ihmisten lapsia.

Pihasta juoksee rantaan avopainen, ihan punaiseen puettu tytto. Silla on
toisessa kadessa ongenvapa ja toisessa matotuohinen. Se juoksee laiturin
paahan, heittaa onkensa veteen ja seisoo sitten kauan aikaa liikkumatonna
ja tuijottaa eteensa. En ole koskaan nahnyt kokonaan punaiseen puettua
tyttoa, ainoastaan yhden semmoiseen huiviin kirkossa. Aiti ei mennyt
siihen penkkiin, vaan istui toiseen ja sanoi, ettei saa katsoa taakseen.
Vaan tati meni. Kenen lienee se tytto, pappilassa ei tietaakseni ole
yhtaan senkokoista eika mustatukkaista tyttoa. Se kuvastuu kokonaan
veteen, siina on kaksi samanlaista punaista tyttoa. Nyt se riipaisee
siimaa ja valayttaa salakan vedesta. Se juoksuttaa sen maihin ja tulee
pian takaisin laiturin paahan, ja kumartuu ottamaan matosta tuohisesta.
Sen tukka on vain yhdesta kohti niskasta kiinni sidottuna punaisella
nauhalla, se putoo monta kertaa sen silmille ja se heittaa sen paansa
heitolla olan yli. Taas se saa salakan, mutta se lentaa laiturin viereen
ja paasee. Silloin se sanoo: ash! Voi herttanen, kuinka se on soma! Kylla
kai se paasisi taivaaseen, jos kuolisi, vaikka silla onkin punainen hame.
Koskapa tatikin sanoi siita kirkon punahuivisesta tytosta, etta olkoon
lapset puetut kuinka suruttomasti tahansa, eivat ne joudu hukkaan, vaan
niiden vanhemmat.... Nyt se taas sai salakan!

Ja mina istun siina, kuinka kauan istunenkin, ja katselen punaista
mustatukkaista tyttoa, mela yha kainalossa, vaikkei vene liikahdakaan. Se
ei ole minusta tietavinaankaan, ei katso kertaakaan muuanne kuin
onkeensa. Seisoo ihan liikkumatonna, valista vain pyyhkaisten itikan
otsaltaan.

Pihasta tulee sen lihava mammalyllero ja pysahtyy laiturin paahan.

"Etko jo tule pois?"

"En mina viela."

"Aurinkokin laskee ja alkaa tulla kylma."

Mutta tytto vain seisoo yha ja onkii ja saa taas kalan.

"Kuka se on tuo poika? kysyy sen mamma."

"Kuka poika?"

"Tuo, joka istuu tuolla veneessa lakittomin pain."

Tytto ei vastaa.

"Kenenka sina olet poika?" kysyy sen mamma nyt suoraan minulta.

Kuin pahanteosta pakoon hypahtaen mina sysaan liikkeelle veneen, joka
istuessani ja katsellessani punaista tyttoa on kaantynyt kotiin pain,
silla on alkanut kayda iltatuulen viri salmea pitkin. Melon yha tiukemmin
ja vasta Koiraniemen kohdalla katson jalelleni. Siina se viela onkii,
mutta sen mamma on alkanut lylleroitella pihaan. Nyt se ottaa matoastian
ja keraa kalat ja juoksee jalesta. Nyt sita ei enaa nay. Pappilan
ruokakello soittaa vakea syomaan.

Penni on tullut Koiraniemeen ja vikisee siita veneeseen. Otan sen ja
panen pois melan ja otan airon ja alan tyonnella lahelta rantaa pohjasta,
niinkuin Salomo. Minullakin on koira kokassa ja minunkin veneeni kokka
kohisee ja laine lakoilee kahden puolen. Mina ajattelen koko ajan, etta
jos olisi punainen tytto tuossa rannalla, niin nakisi. Virran nousu kay
minusta viela helpommin kuin lasku. On kuin olisi minulla moninkertaiset
voimat, niinkuin olisin kohta aikamies. Saan veneen menemaan suoraan,
niinkuin tahdon, eika se nyt hipaisekaan sillan arkun seinaan, vaan
solahtaa yhta vauhtia sen alitse. En ajattele sita, etta sauvon,
ajattelen vain sita, etta punainen tytto nakee, kuinka mina sauvon. Hei
virstapatsas, punaruumis, valkohattu! Minut on vallannut sanomaton
mielihyvan ja hyvanolon tunne ja illan viileys hivelee ohimoita ja
tunnen, etta otsatukka leiskahtaa joka kerta, kun kumarrun eteenpain ja
ponnistan.

Kun tulen kotiin, kysyy aiti, missa olen ollut. Sanon olleeni vain vahan
ongella eika aiti kysy missa.

Palasin usein Koiraniemen kainaloon odottamaan punaista tyttoa. Istuin ja
ongin rytokuusen kupeella ja sain paljon isoja ahvenia ja sarkia ja
sayneitakin, mutta en koskaan enaa nahnyt punaista tyttoa. En saanut
tietaa, kuka han oli ollut ja mika hanen nimensa, enka uskaltanut
keneltakaan kysya. En tieda, enko uskaltanut siksi, etta han oli tytto,
vaiko siksi, etta han oli punainen. Punainen oli meilla syntia. Mina
kuitenkin ajattelin hanta koko kesan, varsinkin pantuani maata ja
luettuani iltarukouksen. En lukenut sita enaa aaneen yhdessa muiden
lasten kanssa, vaan luin sen yksin ja hiljaa, ettei kukaan kuulisi.
Pyysin joka ilta salaa Jeesukselta, etta han antaisi punaisen tyton tulla
huomenna ongelle. Pyysin siihen aikaan kaikkea Jeesukselta, sitakin, etta
han munittaisi aapiskukolla minulle sokeripalan lehtien valiin. Mutta
vaikka se tytto ei tullutkaan, oli minun kuitenkin suloista kaivata hanta
tulemaan pappilan laiturin paahan, heittamaan hopeista, valkahtelevaa
salakkaa korkealle ilmaan. Unhotin hanet mielestani vasta sitten, kun isa
laittoi minulle jousipyssyn.




Kai olin jo joitain vuosia vanhempi. Vuosia en muista, ainoastaan
tapaukset.

Meidan musta ruuna seisoo rappujen edessa, valjastettuna uusien Turun
kiessien eteen. On kirkas, lammin paiste. Sen karva kiiltaa ja valjaiden
soljet ja pislait valkkavat ja istuinten hakkien puolapuut ovat sileat ja
lampimat. Istun takaistuimella lahinna nuoremman veljen kanssa. Minulla
on uusi koltti, uudet housut ja uusi lakki, jossa on oikea nahkalippa.
Hypistelen sita toisella kadella, samalla kun toisella pitelen
etuistuimen kaiteesta, etten retkahtaisi selalleni, jos ruuna
nyhtaiseisi, kun paarmat ja karpaset puree. Pikkuveli puristaa kaiteesta
kahdella kadella. Se jo kerran pyllahti maahan, kun ruuna riipaisi. Isa
istuu etuistuimella, suitset kadessa. Aiti viela viipyy. Sen on ensin
pitanyt imettaa ja nukuttaa kaikkein pienin ja vieda vahan suuremmat
puutarhaan huoneiden taa poimimaan viinimarjoja, etteivat nakisi ja
rupeisi itkemaan, kun me lahdemme. Malttakoothan mielensa, kylla tulee
viela heidankin vuoronsa. Mika sinne koko joukolla niinkuin mikakin
mustalaispartti, eikahan semmoinen joukko mahtuisi kiesseihinkaan, eika
ruuna jaksaisi vetaakaan makisella matkalla.

"Eiko se jo ala joutua?" kiirehtii isa.

Samassa aiti tuleekin, kay viela toimittamassa jotain ja nousee sitten
viimein isan viereen.

"Mina menen avaamaan porttia!"

"Et sina paase alas."

Mutta mina paasen alas ja saan portin auki ja kiinnikin, ja keikautan
itseni takaisin ylos ja olen aika miesta mielestani ja hoidan koko matkan
pikku veljea pitamalla katta hanen selkansa takana.

Olemme matkalla Vanninmakeen, Repolaan, jossa meidan lehmat ovat
kesalaitumella. Se on siella jossain sydanmaan kylassa, jonne on hyvin
makinen maantie ja suuria soita makien valissa. Niiden vaet ovat meidan
parhaita ystavia. Ne tuovat meille kirkossa kaydessaan keltaista paksua
piimaa ja marjoja ja ohralettuja. Niilla on myos hyvin keltaista paksua
voita.

Alkumatka on viela tuttua. Jortanin kalliolle asti, jossa on oltu
mustikassa. Siita lahtee ison kiven kohdalta polku metsaan. Nytkin sielta
tulee lapsia mustikasta, suut, posket ja sormet sinisina. Tytot niiaavat
meille, minullekin, mina nyokaytan heille paata niinkuin isa.

On kauhean paljon makia, jyrkkia ja pitkia. Isa nousee aina maen alla
kavelemaan ja mina myoskin.--"Istuisit karryissa, eiko sinua vasyta?"--
"Ei vasyta". Ruuna vetaa mutkitellen. Mina ihmettelen sita siksi, etta
silloinhan sille tulee pitempi matka. Isa selittaa syyta siihen, vaikka
mina en ymmarra, mutta tottapahan ruuna sen tietaa, koska niin tekee.
Miksi lienee tie maen kohdalla leveampi kuin muualla?

Tie laskee Holpanlahden rantaan. Isa ajaa veteen ja antaa ruunan juoda.
Hyvin pienia kaloja viilettaa vedessa rattaiden valissa. Kaukana siintaa
suuri jarven selka ja sen yli nakyy Iivaara, jossa nyt ei olekaan enaa
Tapion linnaa.

Eraassa louhikossa tien vieressa on punaisia kivia. Aiti sanoo, etta
niista saa sinista varia. Toisessa paikassa on metsa kahden puolen tieta
palanut mustaksi, rahtimiehet ovat sytyttaneet, ovat nekin huolettomia,
kun jattavat tulen kuivaan sammaleen. On hirvean pitka, suora tie
rannattoman suon halki. Siina tuntuu viileammalta ja tuoksuu vakevalle.
Aiti tahtoisi panna villahuivin meidan hartioille, mutta ei meilla ole
ollenkaan kylma.

Se maki, joka nakyy suon takaa, ei ole viela Vanninmaki, vaan
Ryhalanmaki.--"Milloin tullaan perille?"--Isa ei sano sanovansa,
sittenpahan naet. Ruuna lorottaa joka maen alla, vaikkei olisikaan
lorottamista--soh!

"Isa, saanko mina nyt ajaa?"

Isa antaa minulle ohjasperat, mutta pitaa myoskin itse ylempaa kiinni. Se
silla aina kiusaa.

"Isa ei saa pitaa."

Isa antaa ohjakset kokonaan minulle ja panee sillaikaa piippuun. Mina
hoputan ja saan ruunan vahan juoksemaankin. Tulee vastaan rahtimies,
jolla on suuri parkkikuorma. Mina saan sivuutetuksi sen omin avuin,
vaikkei rahtimies ollenkaan kaanna.--"Ne ovat semmoisia junkkareita!"--
"So, so", sanoo aiti, "kuinka sina niin?" Tie yha nousee, mina saan yha
ajaa, koska osaan. Tulee taloja ja peltoja ja tuulimyllyja, kokonainen
kyla.

"Isan pitaa sanoa, milloin minun pitaa kaantaa Repolaan."

"Joka tahtoo olla ohjaksissa, sen pitaa itsensa myos tietaa, mihin ajaa."

Mina kuitenkin ajan, vaikken tieda. Luotan siihen, etta isa kuitenkin
sanoo. Ruuna kaantyy eraaseen taloon. Mina kaannan sen pois. Joku ukko
seisoo portinpielessa ja portti on auki.--"Sivuko se nuori mies aikoikin
ajaa?" Sehan on Repolan isanta. Isa ottaa ohjakset ja ruuna riipaisee
juosten pihaan.

Vai tama nyt sitten on se Repola! Olen ensi kertaa nain kaukana kylassa.
Minut valtaa hilliton uteliaisuus nahda kaikki, mita taalla on. Taalla ei
ole mikaan niinkuin meilla. Tama on korkealla maella eika missaan ole
jarvea eika rantaa. Kah, niilla on viisi aittaa rinnakkain rivissa,
toinen toistaan pienempaa. Kah, niiden valissa on sola, takana kasvaa
tuomikko--siina sitten olisi mainio olla piilosilla. Kah, tallin oven
paalle on naulattu suuri lintu, siivet levalleen ja jalat hajalleen.
Kurki! Isanta on riisunut ruunan ja menee juottamaan sita niittynotkoon.
Mina menen perassa.

Siella on suuri, syva lahde ja sen vesi on niin kirkasta, etta nakee
pohjaan asti. Siita lahtee maanalainen puro, joka vie lampiin ja lampi
laskee jokeen ja joki jarveen. Siina voisi olla kalojakin, onko siina
kaloja? Onhan siina kaloja. Mita kaloja?--"Ruutanoita."--"Minkalaisia
kaloja ne on, saako niita ongella?"--"Ela mene liian lahelle, sen reunat
saattavat pettaa. Solahdat maan sisaan." Mina ajattelen: jos olisin
Kihovauhkonen, hyppaisin lahteeseen ja harrisin maan alitse meidan
jarveen. Sammal sihisee ja painuu allani ja minun sydanalaani vihlaisee
somasti, kun hyppaan pois.

Isanta vie ruunan talliin ja niittaa sille heinia. Siella on pieni varsa
emansa kanssa samassa karsinassa. Se pistaa turpansa ulos ja mina
uskallan silittaa sen ylahuulta, joka on siloinen ja suloinen kuin Taaton
tadin sametinsilkkinen ompelutyyny. Se imee emaansa, ensin toista nisaa
ja sitten toista. Minkatahden se niita muuttaa? Isanta sanoo, etta
toisessa on syomista, toisessa juomista.

Tupatiella juoksee pikku koiranpentu vastaan, haukkua raiskayttaa ensin
ja tulee sitten pyorimaan jaloissa. Mina tempaan sen syliini.--"Saanko
mina sen?"--"Saahan sen."--Nyt se on minun koira. Sen nimi on Otti. Se
potkaisekse sylistani ja ryntaa pirttiin, mina jalesta. Siella on pankon
alla kolpperossa vasu, jonne se juoksee. Siina on toinenkin aivan
samanlainen. Sen nimi on Anti. Ne ovat niin yhdennakoisia ja
yhdenkokoisia, etten tieda, mika on Otti ja mika Anti. Pikku poika tulee
karsinasta ja selittaa, etta sen tietaa siita, etta Otti on urosa ja Anti
imisa. En tieda, kuinka sen sittenkaan tietaa. Poika selittaa. Ahaa! Sen
pojan nimi on Taavetti. Silla on housuja kannattamassa nahkainen solkivyo
niinkuin aikamiehilla ja vyosta riippuu tuppi. Silla ei ole milloinkaan
ollut puupuukkoa. Saisivat ne jo antaa minullekin oikean puukon.

Tupa on kauhean suuri, taalla vasta voisi tavattomasti telmia. Hirvean
isolle uunille vie portaat yhdesta ainoasta hirresta, johon on koverrettu
astuimet. Uunin kupeella on luukku, josta mennaan lattian alle. Tupa on
taynna ihmeellisia asioita. Vanha ukko istuu penkilla ja palmikoi
tuohia.--"Mika siita tulee?"--"Konttihan tasta olisi tulevinaan, ei
tieda, tuleeko." Mina seison ja katson, kuinka han napparasti pistelee
pitkia tuohiliuskoja toistensa alle.--"Vieras on hyva ja istuu", sanoo
ukko. Mina istun ja han alkaa puhutella minua kuin vertaistaan:--
"Kuuluuko sita mita vieraalle?" Mina tiedan, etta silloin pitaa vastata:
--"Ei tuota mitaan kiireelle kerrottavaa, mita vain teille."--"Ei tuota
meillekaan mitaan erinaista, on ollut vain hyvat heinailmat."--"On
meillakin ollut hyvat heinailmat."--"Tana aamuna tuo vahan sataa ramautti
karjankynteen."--Olin aivan erikoisesti mielissani siita, etta han nain
kohteli minua kuin aikamiesta ja istuuduin hanen viereensa penkille,
vaikka olisi tehnyt mieleni lahtea telmimaan Taavetin kanssa ja kiiveta
uunille ja menna katsomaan koiranpenikoita. Han keskeytti hetkeksi tyonsa
ja alkoi kaivaa piippuaan rassilla, joka riippui kukkarossa, minka han
oli vetanyt esiin housunkauluksen alta. Han tyhjensi sen kouraansa, kaari
neulanauhan kukkaron suun ymparille ja moksautti, paataan taapain
keikauttaen, piipunperat poskeensa. Sitten han, mulauttaen minulle
silmiaan, ruiskautti hampaittensa valitse pitkan mustan maran kauas
keskelle tuvan lattiaa. Mina teen vaistomaisesti saman, mutta se paattyy
vain sihaukseen.--"Pitaa painaa kieli hampaita vastaan ja ponnauttaa
kurkkulaellaan, niin se lentaa. Ahah, jopahan lensi paremmin!"

On ilmaantunut kaksi pienta tyttoa meidan eteemme, molemmilla sormet
suussa.--"Kah, etteko te alya, sydanmaan kollot, pistaa katta kirkonkylan
nuorelle herralle." Tytot sysaavat silloin katta ja niiaavat minulle kuin
aikaihmiselle.

Silloin aukeaa tuvan ovi ja eteisesta tulee tytto kahvia kantaen. Joku
toinen on avannut hanelle oven ja han tulee keikuttaen tarjotinta
ylhaalla paansa paalla. Hanella on ristikkainen hame ja ristikkainen
lyhyt nuttu ja valkoinen esiliina. Hanella on keltainen tukka, keskea
jakauksella, ja pitka palmikko. Han tulee minua kohti, tarjotin yha
ylhaalla. Sitten han laskee sen minun eteeni ja katsoo minua hymyillen
suoraan silmiin. Hanella on punaiset posket ja poskissa kuopat.--"Olkaa
hyva ja ottakaa kahvia." En ole viela koskaan ottanut itse kahvia; aina
kun ovat kylassa tarjonneet, on aiti pannut sokerit ja kermat sekaan ja
lautaselle vehnaset ja asettanut kupin eteeni poydalle. Mutta kylla mina
osaan yhta hyvin itsekin, ensin sokerin ja sitten kerman ja sitten
vehnasen.--"Panee enemman sokeria sekaan", sanoo tytto. Mina panen kaksi
palasta. "Panee viela, kun ovat niin pienia." Panen kolme ja otan sitten
vehnaspalan.--"Ottakaa toistakin sorttia." Kun olen tehnyt senkin ja
huomannut, etta se kay hyvin, nostaa heiskauttaa han taas tarjottimen
paansa tasalle ja menee keikutellen ulos, ja joku toinen painaa oven
hanen jalkeensa kiinni. Minulle on tuotu kahvia erikoisesti tupaan ja
sita varten on avattu ovia! Tytot ja Taavetti seisovat ja tollottavat
minuun. Pitaisikohan minun antaa niille vehnasestani? Mutta mina olen jo
ahtanut sita poskeni pullolleen ja harpin kiireesti kahvia, vaikka se
polttaa niin, etta sita laikahtaa koltilleni ja tahtoo vaantaa suuta
itkuun ja vesi kihoo silmaan.

Taas tulee tytto samalla tavalla tuomaan toista kuppia. Mina tiedan, etta
toinen kuppi aina ensin aiotaan ottaa ilman leipaa ja etta sokeri pannaan
sekaan vasta, kun siihen kehoitetaan. Han kehoittaakin ja istuu viereeni
odottamaan ja antaa lapsille kullekin sokeripalasen ja piparikakun.

Vasta kun han on lahtenyt, muistan, etta enhan olekaan kiittanyt, ja
juoksen hanen jalkeensa. Minussa on herannyt vastustamaton halu saada
olla hanen kanssaan. Han tulee minua vastaan toisesta tuvasta, kadessa
suuri kivikuppi ja toisessa myoskin kivikuppi. Seuraan hanen mukanaan.
Han menee saunakotaan. Siella on suuri muuripata, tyhjana tulella.--"Tule
vain, tule vain", kehoittaa han minua. Han alkaa paistaa otralettuja,
nostaa kauhalla kupista lettuvellia ja lavayttaa sen padan pohjaan, jossa
se karahtaa ja lemahtaa hyvalle nenaan. Sitten han kaantaa sen ja paistaa
toisen puolen ja antaa sen minulle. Se on hyvaa, vaikka vahan polttaa.
Han katsoo minuun, nauraa vahan uutta paistaessaan ja mina nauran myos.
Minun pitaa vain syoda niin paljon kuin jaksan, mutta enhan mina enaa
jaksa. Itse han ei syo, kokoo vain napparasti kasaa korkeammaksi, lettua
letun paalle. Pian on toinen kuppi tyhja ja toinen kuppi kukkuranaan. Han
panee tyhjan kupin kumolleen tayden paalle ja antaa minulle kapustan ja
me viemme ne yhdessa.

Mina juoksen hanen jalessaan joka paikkaan. Han menee aittaansa, siihen
kaikkein pienimpaan, se on ihan hanen omituinen omansa. Se on kuin
leikkihuone. Hanella on siella hyvin pieni vuode nurkassa. Han ei makaa
siina kenenkaan kanssa, Taavetti vain makaa ylasillalla. Orsilla riippuu
hanen vaatteitaan ja monet ihan uudet kengat, uudet pieksut, uudet ruojut
ja uudet lipokkaat, ja sukkia ja sukkanauhoja, ja sen ukki on tehnyt
sille virsut, jotka sopivat minunkin jalkaani. Aitinsa on kutonut ja
ommellut sen vaatteet, mutta se on itse neulonut sukkansa ja kutonut
sukkanauhat. Han ottaa orrelta paitain valista hajuheinapalmikon ja
pistaa sen nenan alle ja kaskee haistamaan. Se tuoksuu ihmeen hyvalle.--
Tunsin sen tuoksun sitten aina, kun han muistui mieleeni. Sinakin sitten
aina kerasit sita samaa tuoksuheinaa liinavaatteittesi valiin--ja sait
sen mukaasi viimeiselle retkellesi.

"Mika tuo on?"

"Kannel--soitanko?" Han nappailee sita ja hyrahtaa lauluun. Sen silmat
katsovat silloin jonnekin kauas aitan ovesta ulos minun ohitseni. Se
kuuluu minusta hyvin kauniilta.

Meista tulee yha paremmat tutut. Hanen nimensa on Johanna.--"Lahdetaanko
marjaan?"--Me juoksemme maantien poikki tuulimyllymaen taa aholle
hakaan. Siella paistaa paiva niin lampimasti, etta kivet polttaa jalkaan.
Johanna johdattaa marikosta marikkoon, kutsuu luokseen, kun loytaa uuden,
ja antaa minun aina poimia parhaat. Han kaataa omasta tuohisestaan minun
tuohiseeni eika auta, vaikka panisin kuinka vastaan.--"Tokihan, tokihan!"
Pian ovat tuohiset taynna mansikoita ja vattuja ja on seassa muutamia
mustikoitakin. Ne tulevat ensin pohjapeittoon, sitten melkein puolilleen,
sitten enemmilleen kuin puolilleen, sitten piripintaan, sitten
kukkuralleen.--"Nyt poimitaan suuhun." Mina poimin joka marjan suoraan
suuhuni, han kouraansa. En loyda enaa.--"Tulehan tanne!... Suu auki,
silmat kiinni!" Han nakkaa suuni tayteen marjoja ja lahtee kirmaisemaan
pois. Saavutan hanet vasta tuulimyllyn alla.

Han istuu siella kivella ja siivoaa marjojaan. "Etpa saanut minua
kiinni."--"Nytpas sain!"--ja laiskaytan hanta selkaan.--"Etpas saanut!"
ja han heiskahtaa pois, ja kiertaa myllya ja kun olen saamaisillani hanet
kiinni, hypahtaa han rappusille ja aikoo menna myllyyn, mutta ovi on
lukossa ja han pujahtaa kaiteen alitse myllyn hannalle ja istuutuu siihen
kahareisin. Mina teen samoin. Hivuttaun eteenpain, han vetaytyy selka
edella saman verran pois. En saisi hanta kiinni, vaikka hanet
tavottaisinkin, han ei pitele kasillaan, puristaa vain jaloillaan, mutta
mina en uskalla irtauttaa kasiani. Siirrytaan, siirrytaan, hannan paassa
mina hanet otan, han ei uskalla hypata alas. Mutta han uskaltaa ja seisoo
jo maassa kivella kadet ojona minua kohti. Mina putoan hanen syliinsa, me
kaadumme molemmat ja minulta paukahtaa otsa kiveen.--"Koskiko sinuun,
natti poika?"--"Ei koskenut"--vaikka koski.--"Anna, kun puhallan."--Han
puhaltaa otsaani, jossa on jo kuhmu ja painaa sita esiliinallaan. En
itke, en vaikka, vaan nauran ja kayn kiinni ja sanon: "Sainpas kiinni!",
johon han sanoo: "Saitpas."

Ja sitten han pyorii myllyna kantapaillaan, kadet siipina, hame kellona
hulmuten, ja mina myos, ja me pyorimme niin kauan, etta kaadumme.

Ja sitten me olemme pallosilla pihamaalla ja se paiva menee kuin ryoppy,
kunnes hanen aitinsa huutaa hanet lehmitarhaan ripsumaan. Me ripsumme
yhdessa, toinen toisella puolen lehman. Sitten Johanna lypsaa oman
nimikkolehmansa ja mina ripsun.

Isa ja aiti ja pikkuveli ja isanta tulevat ristiaisista toisesta talosta
ja isanta taluttaa ruunan tallista ja alkaa valjastaa. Aiti huutaa minua
tulemaan.--"Ela mene, jaa tanne", kuiskaa Johanna lehman alta. Mina
nakkaan ripsuni pois ja juoksen sanomaan, etta tahdon jaada tanne iaksi
paivaksi. Kaikki nauravat ja isa nostaa minut takaistuimelle pikkuveljen
viereen.--"Jai se Otti ottamatta", sanoo isanta porttia avatessaan, mutta
ruuna riuhtaisee menemaan. Minulla on niin paha mieli, etten osaa edes
itkea. En saanut heittaa hyvastiakaan. On taysi tyo pysytellessani
kiinni, kun ruuna karkaa taytta vauhtia alamaessa. Kun se viimein
hiljentaa vauhtiaan vastamaessa, sanoo aiti kietoessaan harsohuivia
ymparilleni iltakylmassa:--"Olisiko sinun kovin mielesi tehnyt sita
koiranpenikkaa? Tuodaan sitten toissa kertana." Sitten han sanoo isalle:
--"Kovin siisti ja korea tytto se Johanna." Jos hyppaisin alas, niin
etteivat nakisi ja karkaisin metsaan ja sitten juoksisin sielta sinne!
Mutta isa ajaa kovasti illan viileassa. Tuulee vastaan milloin kylmaa
ilmaa notkopaikoissa, milloin lemahtaa lampimampaa kovemmilla mailla.

En muista, miten tultiin kotiin. Minulla oli viela maata pannessani niin
ikava, etta rintaan koski.

Odotin, etta Johanna tulee pian meilla kaymaan kirkossa kaydessaan ja tuo
silloin sen koiranpenikankin. Han tulikin, ei kuitenkaan sina kesana,
vaan jonain toisena; mutta han ujosteli minua ja mina ujostelin hanta.
Emme osanneet taalla meilla olla eika leikkia sunnuntaiaamuna. Minulla ei
ollut mitaan nayttamista hanelle. Han meni kirkkoon ja sielta suoraan
kotiinsa. Mutta se ei ollut se muisto, joka hanesta minulle jai, minulle
jai hanesta ainaisena miellyttavana suloisena muistona jotain siistia,
reipasta, ystavallista ja hellaa, joka oli sanonut minua natiksi pojaksi,
joka oli puhaltanut otsaan ja kuiskannut lehman takaa, etten menisi, vaan
jaisin--ja olisin jaanytkin, jos ei minua olisi temmattu pois,
ehtimattani heittaa edes hyvastiani.




Heraan eraana aamuna siihen suloiseen tunteeseen, etta on tekeilla jotain
erikoista, mutta en heti saa selville mita. Missa olen? En ole
tavallisessa vuoteessani isan selan takana. Olen huoneessa, jossa ei ole
ikkunaa. On kuin tuikkaisi tahtia, mutta jostain hyvin lahelta. Nenaani
tuoksahtaa lampaan villan haju. Nyt muistan: olen aitassa nahkasten alla.
Samassa muistan kaiken muunkin ja pollahdan pelastyksissani ylos. Olenko
nukkunut liian kauan, onko myohastytty?--"Nouskaa, nouskaa! On
lahdettava heti!"--Ovi aukeaa.--"Ei ole viela mitaan kiiretta, viela te
ehditte." On pieni pettymys, etta tati sittenkin on noussut, vaikka oli
sovittu, ettei kukaan nouse herattamaan. Mutta hanella on aitan
rappusilla kahvit ja maidot ja voipullat. Ja jospa nyt tati nousikin,
kunhan eivat muut. Kaikki ne nukkuvat viela, niinkuin oli sovittu ja
paatetty, lehmatkin tarhassaan. On viela puolihamara, en ole koskaan
ollut ylhaalla ennen auringonnousua. On vahan kylma ja raput ovat marat.

On niin mukavaa, etta aiti viela nukkuu, uutimet alhaalla, vaikka lapset
ovat ylhaalla. Olisi mukava menna naputtamaan ikkunaan. Mutta me liikumme
hiljaa, varpaillamme. Ei saa puhua kovaa, hss! Juomme aaneti kahvia ja
silmat tuntuvat jotenkuten suuremmilta ja kuin pyrkisivat yha viela
suuremmiksi. Siina on seinaa vasten ongenvapani ja jokaisen meidan pieni
evaskonttimme. Ne ovat kasteesta marat, mutta hiekka niiden alla on kuiva
ja valkea.

Me olemme lahdossa koko paivan retkelle Suurelle suolle lakkaan. Se on
maantien takana ja monen maen takana, mutta kylla me sinne osaamme. On
siella oltu ennenkin aikaihmisten kanssa. Siella on lampi suon laidassa,
josta saa kaloja, minulla on ongenvapa, muilla vain tuohiset, pikkulapset
saavat poimia lakkoja, sillaikaa kuin mina ensin ongin ja sitten paistan
nauriita, joita sielta saa meidan halmeesta. Nain on aikoja sitten
tarkkaan tuumittu ja paatetty.

Me lahdemme hirmuisen totisina, perakkain, kontit selassa ja
marjatuohiset hattuna paassa, niinkuin marjamiehilla on tapana. Tie vie
navetan taitse haan lapi notkoon. Metsan sisus on hamara, puista rapisee
kastetta ja kumahtelee tuohisiin, oksain valit ovat taynna hamahakin
verkkoja. Notkossa on usvaa, niin ettei nay suohauta eika liinaliko,
vaikka ne ovat ihan tien vieressa. Siita puhaltaa tavi ilmaan ja lentaa
meidan ylitse rankattaen jarvelle pain. Me hatkahdamme juoksemaan ja
juoksemme yhta menoa rinteen ylos, jolloin leipakannikat kolahtelevat
konteissa. Yhtakkia on vastassa ulkoaidan veraja, niin tukeva ja
juhlallinen ja ankara--koska sen lapi ei ole ennen saatu menna yksin--
etta tuskin uskallan pudottaa alas verajapuun. Samassa kuuluu kotoapain
rykimista ja kolahtelemista ja mina pujahdan pian lapi, niinkuin
ehtiakseni jotain piiloon. Ollaan ulkometsassa, korkeassa harvassa
hongikossa. Taalla naapurin vihainen harka aina mylvii. Vaikka mina
tiedan, etta se ei nyt ole taalla, vaan sydanmaalla laitumella eika sita
siis tarvitse pelata, niin mina pelkaan sita kuitenkin ja tunnen sen
pohkeissani. Tekisi mieleni juosta, mutta mina en juokse. Jarvella
rankattaa taas se tavi. Tie nousemistaan nousee ja tullaan sille
korkealle harjulle, josta nakyisi kirkko ja pappila ja Koiraniemi ja
meidan talon katot ja koko maailma, jos ei olisi niin sakea usva. Suurta
suota ei nakyisi, silla se on viela korkeamman harjun takana.

Laskeutaan alas ja toksahdetaan yhtakkia maantiehen. Se menee jonnekin
hyvin kauas Kajaaniin, jossa on talvella markkinat. Kuuluu karryjen
kolinaa. Emme ehtisi enaa maantien yli, ennenkuin se tulisi tormaa
laskien kohdalle ja nakisi ja turmelisi marjaonnen. Pysahdymme
nareikkoon. Se on isa, joka tulee pitajalta. Se ei huomaa, ei tieda, etta
me olemme tassa. "Papp--!"--"Hss!" Se ei kuullut, se menee! Me sitten
kiireesti maantien yli. Pikkusisar kaatuu ojaan ja aikoo purskahtaa
itkuun, mutta ei purskahdakaan, kun me puhdistamme sen vaatteet ja
irvistelemme sille, niin etta se viimein nauraa ja me nauramme kaikki. On
kuin olisi oltu kauhean kauan matkalla. Koti on jossain hyvin kaukana
missa lie.

On noustava hyvin jyrkka kivikkotorma, sakea nareikko ensin, sitten
lepikko, sitten koivikko. Kun paastaan harjun laelle sen suuren kiven
luo, nakyy siita jo vahan suurta suota haamoittaen metsan lapi. Toinenkin
rinne on alussa niin jyrkka, etta on tartuttava vesoihin kiinni. Sitten
se ei enaa ole niin jyrkka. Me lennamme suin pain suon reunaan ja
nakkaamme tuohisemme eteemme maahan huutaen kaikki yhteen aaneen:
"Kipperin kapperin marjoja tayteen! Sinun tuohisesi kumolleen, minun
kohdalleen!"

Silloin kuuluu mahdoton parahdus, ensin yksi, sitten toinen, muuttuen
pitkaksi parkunaksi ja kirkunaksi, ja lammen paassa suolla seisoo
kurkilauma, kaulat kurkallaan, nokat aukeillen ja siivet iskien. Samassa
ne nousevat lentoon ja kiertavat lammen ja tulevat meidan kohdallemme
melkein puiden tasalla lentaen, jalat roikkuen pitkina ja siivet
havisten, ja kaannellen paitaan ja koukutellen kaulojaan. Muut lapset
huutavat niille vastaan: kurkluu! kurkluu! matkien niiden aanta ja
rynnaten heti lakkamattaaseen, mutta mina seison kuin tyrmistyneena enka
paase liikahtamaan paikaltani. Kurjet vaakkuvat suota pitkin, kiertavat
sita kohoten vahan korkeammalle, yha kirkuen ja kadoten viimein usvaan.
Viela kauan sen jalkeen, kun ne ovat menneet, kuuluu niiden huuto, ensin
loittonemistaan loitoten, sitten taas niinkuin yhdesta kohti. Se kuuluu
pitkin paivaa silloin talloin. Ne ovat yha kuin meille vihoissaan,
niinkuin toruisivat.  Mina tiedan, etta siella on viela toinen suo, niin
laaja, ettei rantaa nay ja sen keskessa on lampi, jolle ei paase muuten
kuin suksella, ja jossa on hirmuisen isoja haukia ja mustia ahvenia ja
sen rannalla kauheasti lakkoja, etta niita saisi mattaista lapiolla
lykaten. Koetan onkia, mutta saan vain muutamia pikku ahvenia. Enka
viitsi poimia lakkojakaan. Kuljeskelen metsassa ja koetan paasta
semmoiseen paikkaan, josta nakyisi kurkien suo. Se nakyy koivun haarasta,
johon kiipean, ja sen takaa nakyy vaara, josta nousee kasken savu, mutta
kurkia ei nay. Nyhdan nauriita halmeesta ja teen risukokon suon reunaan,
jonka tuhassa paistan nauriit. Kaikkien nenat ja posket nokeutuvat niita
syodessa ja ne nokeavat niita viela tahallaankin. Niilla on kauhean
hauska ja kun kurjet kerran taas siella kirkaisevat, niin ne matkivat
niita, mutta mina en voi. Tahtoisin vain paasta niita sinne nakemaan, ja
viela mina kerran paasenkin. Tama suo on kauhean pieni ja mitaton,
tuommoisten pikkulasten suo.

Kun tullaan illalla kotiin, ovat aiti ja tati maantiella vastassa.--"Aiti
ja tati, me on saatu hirvean paljon marjoja! Kaikki kontit tayteen!"--
"Aiti ja tati, me paistettiin nauriita ja syotiin!"--"Sen olette
nakoisiakin."--"Aiti ja tati, mepa nahtiin kurkiakin!"--Ne sanovat sen
niin, kuin niiden nakeminen ei olisi ollut sen kummempaa kuin marjain
poiminta ja naurispaistikkaiden paistanta. Minulle se oli semmoista,
josta en olisi osannut kenellekaan puhua.

       *       *       *       *       *

Maailmanrantani oli siirtynyt loitomma. Minussa oli herannyt halu paasta
nakemaan sen taa, minun sydanalastani kuin vetaa sinne, suurille soille
ja tuntemattomiin metsiin. Alkaa tehda mieleni sinne yksin.

Minua ei mikaan elamassani ole kiehtonut niinkuin ne takalistot ja
eramaat ja metsat ja metsajarvet ja kosket. En tiennyt viela silloin,
mita ne tulisivat minulle olemaan ja mita kaikkea siella oli minulle
katkettyna. Siella oli salaperaiset saynevirrat ja loiskivat
lohisuvannot. Siella oli minulle aina uudelleen loydetty autuuteni asunto
ja kaikkien kaipuitteni hoiva. Siella vaeltelin ja soutelin yksin, siella
sinunkin kanssasi, silloinkin kanssasi, kun et viela ollut mukana. Siella
oli lempiviikkomme lehtimaja. Kun sielta kosket laskettua ja vedet
lehtipurjeessa viileteltya veneeni kokka karahti kotirantaan, seisoit
sina rannassa, ihastellen kalojani ja riistaani.... Siella oli laulujen
ja kanteleen maa. Siella uusiintui minulle ruumis ja sielu.




Minunhan on taytynyt pitaa perunkirjoitus sinun jalkeesi, sinun, muka
vainajan, niinkuin jonkun jalkeen, joka muka olisi kuollut. Taytyy kaivaa
esiin kaikki kellarista ullakolle asti ja merkita joka esine kirjaan ja
panna niille raha-arvo. Sinunkin kultasi, hopeasi, sormukset, vaatteet.
Tein sen kevealla sydamella, silla ethan ole kuollut. Tein sen melkein
hauskuudekseni--kun ajattelin niita arvoja, mitka niilla on maailmalle
ja mitka minulle. Mita vaivaisveroa tulisinkaan maksamaan, jos panisin
niihin niiden todellisen arvon, niiden ainoan, sen, mika niilla on
minulle. Ja tamahan on tavallaan perunkirjoittamista tamakin, mita
kirjoitan, kalleimman omaisuuteni arvioimista, ainoan, mita minulla
oikeastaan enaa on: muistojeni.

Muistatko--muistatko sen vanhan kirjan, Genovevan, joka oli kulunut minun
kasissani ja joka myoskin kului meidan lastemme kasissa. Sina loysit sen
kerran ullakolta vanhasta kirjavasusta ja luit sen yhteen menoon siina
polvillasi niilla sijoillasi ja osasit sen melkein ulkoa kertoessasi
pojille uudestaan ja aina uudestaan, silla he eivat uupuneet sita
kuuntelemasta, ja olivat siita yhta ihastuneita ja jarkytettyja kuin mina
ja siskoni lapsuudessamme. Loysin nyt taas sen siita samasta vasusta ja
minulle loiskahti vastaani laine voimakkaimpia lapsuuteni muistoja.




Olemme kaikki lapset yksin kotona talvisena sunnuntai-iltana. Vanhemmat
ovat jossain vieraisilla. On kova pyry ulkona, lumi raiskyy ikkunoihin ja
koivut kohisevat talon ymparilla, jaisten oksien raapiessa salin seinia.
Meille on niinkuin usein ennenkin haettu kotimieheksi Laukkasen Anni,
Satu-Anni, koulumestarin kivuloinen ja kalpea tytto, joka ei milloinkaan
leiki eika hymyile. Han istuu kynttilan aaressa lukien milloin mitakin
mukanaan tuomaansa tai meilta loytamaansa kirjaa. Han odottaa, etta
olemme leikkineet loppuun ja telmineet itsemme uuvuksiin ja pyydamme
hanta kertomaan 'juttuja'. Kokoonnumme hanen ymparilleen puolipimeaan
saliin, jonka poydalla tuikkii yksi ainoa raiskyva talikynttila. Me
suuremmat istumme tuoleilla, kyynarpaat poytaan nojaten ja leuat kasien
varassa, pikkusisar pyrkii Annin syliin ja kietoo kasivartensa hanen
kaulaansa, ettei hanta pelottaisi. Jo ennenkuin Anni alkaakaan, meidat
valtaa varistys, meita pelottaa vahan, mutta on suloista samalla, silla
me tiedamme, etta kaikki, mita Anni kertoo, paattyy niin, etta aina
lopulta on hyva olla,

"Kerro juttuja, kerro juttuja!"

"Mistas mina nyt sitten kertoisin? No mina kerron vaikka tasta
Kenoveevasta", sanoo han ja sulkee kirjan, jota oli lukenut.

"Kerro, kerro!"

Me tiesimme sen, me osasimme sen ulkoa, mutta me tahdoimme kuulla sen
viela kerran.

"No, mina sitten kerron Kenoveevasta ja hanen pojastaan Mertsista ja
miehestaan jalosta Sikrista ja pahasta Kolosta."

"Ja kesysta hirvesta!"

"Kenoveeva oli yhden Rapantin herttuan ja hanen puolisonsa ainoa tytar",
alkaa Anni. "Jo lapsena oli tytolla hyvin tarkka ymmarrys ja jalo ja
lempea sydan. Kun herttuatar istui rukkinsa aaressa ja kehrasi, istuutui
myos viisivuotinen Kenoveeva kauniille jakkarallensa ja otti kiinni
langan paasta ja taisi pian pienilla sormillaan kehrata kaikkein
hienointa rihmaa. Kehratessaan han osasi asettaa aidilleen kaikenlaisia
painavia kysymyksia, ja kun hanelta kysyttiin, han vastasi erinomaisen
selvasti ja sievasti, niin etta kaikki sanoivat ihmetellen: tuosta
lapsesta tulee varmaan jotain erinomaista. Han jakeli koyhille lapsille
vaatteita, joita itse oli valmistanut, ja antoi aidilleen sen rahan,
jonka oli saanut isaltaan omiin tarpeihinsa ja omiksi vaatteiksensa.
Aamulla varhain ja illalla myohaan han kantoi sairaille virvoituksia. Ja
kun han kasvoi taysikasvuiseksi, oli han yhta viaton ja herttainen kuin
kaunis ja hanta mainittiin kaikkien hyvien avujen esikuvana."

"Entas sitten?"

"Sitten se oli niin, etta Sikri, joka oli urhoollinen ritari, pelasti
sodassa herttuan hengen. Palkaksi siita han pyysi Kenoveevaa
puolisoksensa ja vanhemmat antoivat ilomielin hanelle tyttarensa
vaimoksi. Kun se aamu valkeni, jolloin Kenoveevan taytyi aviomiehensa
kanssa matkustaa pois, itki han katkerasti ja hanen aitinsa sulki hanet
vapisevalle sydamellensa ja sai itkultaan tuskin sanotuksi: 'Jaa hyvasti,
Kenoveeva, Jumala johdattakoon sinua. Ela koskaan tee mitaan, mita sinun
Jumalan ja vanhempiesi edessa taytyisi haveta.'--Ja piispa Hiltovi, joka
oli pariskunnan vihkinyt, siunasi heita ja sanoi Kenoveevalle: 'Elkaa
itkeko, nuori jalo rouva, Jumala on teille suuren onnen valmistanut--
vaikka kokonaan toisenlaisen kuin yksikaan meista tassa lasna olevista
luulee. Se paiva tulee, jolloin kaikki tanne kokoontuneet Jumalaa siita
ilokyynelin kiittavat. Herra olkoon kanssanne!' Nama hurskaan miehen
sanat tayttivat kaikkien lasnaolevien mielen kummallisella aavistuksella.
Sitten auttoi kreivi ihanan, katkerasti itkevan puolisonsa komean ratsun
selkaan ja kumpikin ratsasti pois."

"Entas sitten?--Mitenkas sitten kavi?"

"Sikri ja Kenoveeva elivat onnellisesti ja rauhallisesti Sikrin linnassa
muutaman viikon. Eraana iltana myohaan istuivat molemmat illallisen
jalkeen arkihuoneessa; Kenoveeva kehrasi ja lauloi, Sikri soitti
kanteletta ja saesti Kenoveevan laulua. Silloin kuului sotatorven
soitto.--'Mita kuuluu?' kysyi kreivi sotapaallikolta.--'Sotaa kuuluu,
saraseenit ovat hyokanneet maahan, he uhkaavat havittaa kaikki tulella ja
miekalla. Kuningas kaskee jo tana iltana lahtea sotaan.' Paivan vaietessa
olivatkin jo kaikki Sikrin ritarit koolla linnan suuressa salissa.
Kenoveeva astui esiin ja ojensi puolisollensa miekan ja keihaan ja
sanoi:--'Kanna naita aseita Jumalan ja isanmaan puolesta heikkojen ja
turvattomien suojaksi ja hirmuksi pahantekijoille!' Nain puhuttuaan
vaipui Kenoveeva kalpeana kuin kadessaan oleva silkkinen nenaliinansa
miehensa syliin. Surullinen aavistus tulevista karsimyksista taytti hanen
sydamensa.--'Voi Sikri, jos et sina enaa palajakaan!' valitti han.--'Ole
turvassa, ilman Jumalan tahtomatta ei kukaan voi minua vahingoittaa.
Lahinna Jumalan haltuun uskon sinut ja kaikki, mita minulla on, taman
uskollisen palvelijani Kolon haltuun. Ja nyt, rakas vaimoni, jaa
hyvasti.' Kreivi Sikri nousi komean ratsunsa selkaan ja ratsasti,
salatakseen kyyneleitaan, kiiruusti pois. Kenoveeva kiiruhti torniin ja
katseli sielta rakkaan puolisonsa jalkeen, sitten han sulkeutui
huoneeseensa eika koko paivana maistanut eineen muruakaan."

"Kerro jo kesysta hirvesta!"

"Kreivin hoviherra, se Kolo, oli hyvin paha ja ilkea mies. Kun ei
Kenoveeva antanut hanen tehda, niinkuin se tahtoi, vaan uhkasi ajaa hanet
sentahden kokonaan pois, niin Kolo lahetti Sikrille sotaan semmoisen
panettelukirjeen Kenoveevan paalle, etta Sikri luuli pahaa rouvastaan ja
kaski ensin heittaa hanet vankeuteen ja sitten vieda mestattavaksi. Mutta
ennenkuin Kenoveeva vietiin, kirjoitti han puolisolleen kirjeen, jossa
vakuutti viattomuuttaan ja pyysi, ettei han Koloa, tuota soaistua
raukkaa, surmaisi vihassaan.--'Anna hanelle anteeksi, niinkuin mina
hanelle anteeksi annan, silla mina en tahdo pienintakaan kostonpyyntoa
ottaa mukaani iankaikkisuuteen eika minun kauttani ole yhtakaan
veripisaraa vuodatettava.'"

"Eihan sita mestattu, eihan?"

"Ei, silla Jumala hellytti pyovelien sydamet. Kun he tulivat noutamaan
hanta ja hanen poikaansa, joka hanelle oli syntynyt vankilassa--"

"Sen nimi on Mertsi ..."

"... niin Kenoveeva laskeutui polvilleen ja rukoili.--'Nouse ylos,
Kenoveeva', sanoi jaykasti ja rumalla aanella toinen miehista, jonka nimi
oli Heintsi ja jolla oli tulisoihtu kadessaan. 'Ota lapsesi ja seuraa
meita!' Kenoveeva vastasi: 'Jumala, ole minulle armollinen, mina olen
sinun kadessasi', nousi ylos ja seurasi heita. Toisella miehella oli
suuri miekka kadessa. He veivat Kenoveevan suureen synkkaan metsaan.
Taivaalla loisti lukemattomat tahdet, kuu oli laskeutumaisillaan, tuuli
puhalteli kylmasti ja he tulivat lakealle paikalle, jota ikivanhat puut
ymparoivat. 'Tassa', sanoi Kuntsi, se miekkamies, 'seisahdu, Kenoveeva,
ja rupea polvillesi.' Kenoveeva laskeutui polvillensa. 'Nyt anna minulle
lapsesi, ja sina, Heintsi', sanoi han sille toiselle miehelle, 'sido
hanen silmansa.' Vaan Kenoveeva puristi lasta rintaansa vastaan ja
katsahtaen ylos taivaaseen han huusi: 'Oi, Jumala, anna minun kuolla,
ainoastaan pelasta lapseni!'--'Ela turhia viivyttele', sanoi julma mies.
'Minka kerran taytyy tapahtua, se tapahtuu. Anna tanne.' Vaan Kenoveeva
valitti ja rukoili yha: 'Oi, katsokaa tuonne ylos taivaaseen. Naettehan
kuun, katsokaa, se peitakse pilven taa ikaankuin ei voisi nahda sita
tekoa, jonka aiotte tehda. Kuulkaa, kuinka tuuli nousee, etteko kuule,
miten kauheasti puut heiluvat ja miten kovasti kaikki lehdet varisevat.
Koko luonto kauhistuu viattoman murhaa. Voitteko Jumalan silmien edessa
tehda semmoista kauheata tekoa? Muistakaa, etta on Jumala, jonka
tuomioistuimen edessa teidan kerran taytyy tili tehda!'--Heintsi, joka
oli ollut aaneti, pyyhkaisi veden silmistaan ja sanoi: 'Annetaan hanen
elaa. Jos sina tahdot verta vuodattaa, niin pista miekkasi Kolon rintaan,
mutta tama ei ole elaessaan tehnyt muuta kuin hyvaa. Ajattelehan toki,
kuinka paljon hyvaa han sinullekin taudissasi osoitti.'--'Hanen taytyy
kuolla', sanoi Kuntsi. 'Jos me annamme hanen elaa, taytyy meidan itsemme
kuolla eika se auta hanta kuitenkaan.'--'Voimmehan tehda nain: annamme
hanen tehda valan, etta han jaa ainiaaksi metsaan.' Ja kun toveri hanta
oikein houkutteli ja hanen sydantaan hellytteli, niin sanoi Kuntsi:
'Olkoon niin.' Ja han vannotti Kenoveevalle valan, ettei tama ikina
lahtisi pois eramaasta. Ja sitten kulettivat he Kenoveevan ja hanen
lapsensa viela kauemmaksi eramaahan vuorten ja laaksojen yli kaikkein
kauheimpaan seutuun, jossa ei ihmisen jalka viela ollut kaynyt. Siella
Kenoveeva vaipui vasyneena ja voimatonna tammipuun alle ja miehet
jattivat hanet siihen ja menivat tiehensa."

Oli ollut ihan hiljaista, sen kun Anni vain kertoi, koko ajan kynttilaan
katsoen, tasaisella aanella, ja koivun oksat raapivat seinaa ja uunin
pelti valista vongahteli.

"Milloinka tulee se kesy hirvi?"

"Kohta se tulee."

"Kerro pian!"

"Kenoveeva jai tunnottomana makaamaan tammen alle. Viimein havahti han ja
kasitti olevansa yksin eramaassa. Kuu oli aikoja sitten laskenut ja
pimeys peitti maan. Tuuli vinkui ja humisi metsassa. Etaalla ulvoi susi.
Han jai lapsi sylissa istumaan puun alle ja odotti paivan nousua. Koko
seutu oli viljelematon, karu ja kauhea katsella. Ei missaan muuta kuin
kallioita, orjantappuroita ja sammalia. Kenoveeva varisi vilusta ja
lapsiparka rupesi surkeasti itkemaan. Han lahti lapsi sylissa kulkemaan
lumessa ja sateessa yha kauemmas korpeen, tietamatta minne. Viela kerran
kapusi han kallion yli ja naki nyt hirvittavien vuorten valissa laakson,
jossa kasvoi puita ja pensaita. Han kapusi alas ja huomasi taampana
tammipuun oksien alla aukon. Tama johdatti luolaan ja Kenoveeva astui
luolaan. Siella han oli lapsineen suojassa sateelta ja tuulelta, mutta
hanen oli kauheasti nalka ja lapsi alkoi itkea. Silloin Kenoveeva laskihe
polvilleen, pani lapsensa viereensa, katsahti ylos taivaaseen, pani
katensa ristiin ja rukoili: 'Oi, sina rakas taivaallinen Isa, ravitsethan
sina kaarneetkin--'"

"Mita ne on kaarneet?"

"Ne on raamatunkielessa samat kuin jokapaivaisessa kielessa korpit ...
'ravitsethan kaarneetkin, jotka tuolla lentelevat, sina voit myoskin
minut lapsineni elattaa tassa eramaassa, jos tahdot.' Ja katso, silloin
pilvet akkia hajosivat ja aurinko paistoi lampimasti luolaan. Jotakin
ritisi pensaassa ja samassa seisoi hirvilehma luolan edessa."

"Aih!" paasi meilta kuin yhdesta suusta odotuksen ja jannityksen jalkeen.

"Kenoveeva pelastyi ensin, vaan tuli sitten rohkeammaksi ja silitteli
sita. Hirvilehma nuoli hanen kattaan ja laskeutui maahan hanen eteensa.
Susi oli repinyt sen vasikan ja sen utaret juoksivat. Kenoveeva otti
poikansa ja antoi sen imea hirven utaretta ja lehma oli siita vain
hyvillaan, kun liika maitonsa sita rasitti. Itselleenkin Kenoveeva lypsi
hirven maitoa, asetti sitten lapsensa sammalvuoteelle ja laskeutui hanen
viereensa ja nukkui.

"Ja uskollinen elain, joka sen jalkeen ei enaa
luopunut hanesta, lepasi jaloissa ja lammitti niita."

"Siihenko se loppui?" haukotteli pikku sisar.

"Ei se viela loppunut, mutta eikohan pitaisi jo menna nukkumaan?"

"Ei viela, ei, kerro, niinkuin se sitten kavi."

"Sitten kavi niin, etta ne elivat siella monta vuotta ja joivat sen
hirven maitoa ja soivat mita loysivat juuria ja marjoja ja pahkinoita ja
omenoita ja muita hedelmia, ja Mertsi kasvoi isoksi pojaksi. Mutta
sitten, kun niille alkoi tulla vaatteista puute, niin yhtena paivana
akkasi Kenoveeva nuoren metsakauriin, jonka kettu oli tappanut ja aikoi
juuri syoda sen suuhunsa. Han hatyytti ketun pois ja nylki kauriin ja
teki sen nahkasta Mertsille pienen hihattoman turkin. Ja eraana toisena
paivana, kun Kenoveeva oli etsimassa hedelmapuita korkean vuoren
rinteella, tuli hirvittava susi vuorta ylospain kantaen lammasta
kidassaan. Se seisahtui ja katsoi vihaisin, kiiluvin silmin Kenoveevaa.
Kenoveeva saikahti niin, etta alkoi vapista, vaan pian hoksasi han, mita
oli tehtava, kaappasi seipaan ja karkasi suden paalle ja antoi sille
semmoisen kumauksen paahan, etta susi jatti lampaan ja heitti
pyorryksissaan kipperon kapperoisiaan hyvan matkaa kuperkeikkaa vuorelta
alas ja pakeni ulvoen. Sen lampaan nahkasta laittoi han itselleen
lampiman turkin.

"Mutta kreivi Sikri oli jo aikoja sitten palannut sodasta ja saatuaan
tietaa, etta hanen puolisonsa oli syyttomasti mestattu, rupesi han sita
suremaan niin, etta oli tulla mielipuoleksi. Eika hanta tahdottu saada
millaan tavalla viihtymaan eika minnekaan lahtemaan, han vain istui
puolisonsa huoneessa ja murehti hanta. Mutta eraana paivana han kuitenkin
lahti metsastamaan. Han tapasi hirven jalet ja lahti niita seuraamaan. Ne
veivat luolaan. Han katsoi sisaan ja naki ihmeekseen ihmisen haamun
makaavan luolan peralla.--'Jos olet ihminen, niin astu paivan
valkeuteen!--Kuka olet ja mita taalla teet?' kysyi han sitten, nahtyaan
naisihmisen tulevan ulos, jolla oli yllaan lampaan nahka ja hanen
olkapaitansa peittivat pitkat hiukset.--'Sikri', vastasi nainen heikolla
aanella, silla han oli sairastunut ja vasta juuri taudistaan sen verran
toipunut, etta parahiksi pysyi pystyssa.--'Sikri, mina olen puolisosi
Kenoveeva, jonka tuomitsit kuolemaan. Mutta Jumala tietaa, etta mina olen
viaton.'--'Oi!' huusi han. 'Sina puolisoni eronnut henki, tuletko
syyttamaan minua surmastasi?'--'Sikri', sanoi Kenoveeva itkien, 'rakas
puolisoni, en ole mina mikaan henki, olen totisesti sinun Kenoveevasi,
vaimosi.' Mutta Sikri vain tuijotti haneen, niinkuin olisi nahnyt aaveen.
Viimein, kun vaimonsa yha puhutteli hanta ja tarttui hanen kateensa, han
tointui kuin raskaasta unesta.--'Niin, totisesti, sina olet Kenoveeva!'
huusi han ja lankesi polvilleen vaimonsa eteen. Silloin tuli Mertsikin
metsasta.

"Han oli puettuna metsakauriin nahkaansa ja tarpoi paljain jaloin paksussa
lumessa. Kun han naki kreivin kauniissa ritarivaatteissa ja iso
hoyhentoyhto hatussa, saikahti han ja seisahtui. Nahdessaan kyyneleet,
jotka runsaina valuivat pitkin hanen aitinsa poskia, han huusi: 'Kuka
tama on? Tahtooko han sinut tappaa? Ela itke, aiti! En salli sinulle
mitaan pahaa tapahtua.'--'Han on isasi', sanoi Kenoveeva.--'Poikani!'
huusi Sikri, 'rakas poikani, tule syliini.' Han suuteli poikaa, otti
hanet syliinsa, syleili toisella kadellaan Kenoveevaa ja katsahtaen
kyynelet silmissa taivaaseen sanoi:--'Jumalani, tama on sanomattoman
suuri onni, lohdutus ja autuus murheelliselle sydamelleni, etta saan
yhtaikaa nahda tassa lapseni ja rakkaan vaimoni, joka on minulle kuin
kuolleista heratetty.' Sitten kreivi puhalsi torveen ja hanen ritarinsa
ja palvelijansa kiiruhtivat joka taholta paikalle. Han lahti ratsastamaan
linnaan ja tuomaan Kenoveevalle vaatteita ja jarjestamaan siella kaikki
hanen vastaanottamistaan varten. Linnasta tuotiin vaunut, joihin he
istuivat kaikki kolme. Heita vastaan tuli suuri joukko ihmisia. Mita
lahemma linnaansa Kenoveeva tuli, sita suurempi ihmispaljous seisoi
kahden puolen tieta. Kaikki tervehtivat heita ilohuudoilla. Kun he
tulivat maelle, josta linna nakyi, alkoivat siella kaikki kellot soida.
Kansa naki Kenoveevan pelastuksessa Jumalan erinomaisen suojelun ja
vietti hanen tuloaan pyhana juhlana."

"Entas hirvi? Jaiko se metsaan?"

"Eihan se jaanyt. Hirvi kulki koko matkan vaunujen rinnalla. Ja Sikri
teetti sille sitten oman navetan. Siella se sai asua oisin, mutta
paivisin se sai vapaasti kayskennella linnan pihalla, tulipa usein
pyrkimaan portaita myoten linnaankin, pyrkipa aina Kenoveevan huoneeseen
asti eika lahtenyt pois, ennenkuin se vahaksi aikaa paastettiin sisaan.
Se oli hyvin kesy, soi kadesta. Metsastyskoiratkaan pihalla eivat sita
hatyyttaneet eika kukaan tehnyt sille mitaan pahaa. Lapsilla oli suuri
ilo tasta kauniista elaimesta, ne antoivat sille leipaa ja silittivat
sita. Aidit sanoivat: 'Hyva Isa, jos tata elainta ei olisi ollut, olisi
rakkaan kreivinnan ja nuoren kreivimme taytynyt kuolla eramaassa.'--
'Senpatahden ei pida yhtaan elainta kiusata', sanoi sen hoitaja. 'Jos ei
meilla olisi harkaa auran eteen valjastaaksemme eika lehmaa, joka antaisi
meille maitoa, kavisi meille yhta kolkosti kuin kreivittarellemme olisi
kaynyt eramaassa ilman tata hirvea'."

"Siihenko se loppui?"

"Olihan sita siinakin taas kerrakseen."

Anni oli totinen, tuijotti kynttilaan, niisti sen napillaan ja sanoi
opettavasti, niinkuin tapansa oli, etta siita tasta tosikertomuksesta
selviaa, miten kauheata on, etta saattaa olla maailmassa niinkin pahoja
ihmisia, etta syyttomat saatetaan silla tavalla karsimaan. Mutta totuus
ja oikeus voittaa ja paha saa palkkansa ja pelastuneille tulee viela
parempi olo kuin on ollut ennen.

Aisakello helahti ulkona ja aiti tuli sisaan, pudistellen lumia
vaatteistaan.

"Hyvat lapset, vielako te valvotte, menkaa toki hetipaikalla nukkumaan!
Sinun poskesihan palavat, niin etta kateen polttaa."

Ne polttivat omaankin kateeni.

"Mita te olette taalla tehneet?"

"Me on kerrottu satuja."

Minulle se ei ollut satua, vaan totta. Kesy hirvilehma, semmoinen kesy
hirvilehma!--oli totta. Olisin minakin tullut toimeen sen maidolla kuinka
kauan tahansa. Minapa olisin viela onkinut kalojakin suuren Kurkisuon
lammista ja virittanyt ansoja janiksille ja linnuille ja etsinyt kurkien
munia. Silla metsa, johon Kenoveeva oli viety surmattavaksi, oli ihan
meidan aidan takana ja eramaa, jossa han oli elanyt, oli siella suuren
Kurkisuon takana, ja luola, jossa he olivat asuneet, oli siina vuoressa,
joka nakyi sielta soiden takaa. Silloin kun ne olivat siella, oli siella
omenapuita ja saattaapa olla viela nytkin, koska metsassa kasvaa makeita
herukoitakin, jotka ovat makeampia kuin aidin mustat viinimarjat.

Lapset kannettiin torkkuen vuoteeseen ja nukkuivat, ennenkuin heidat
ehdittiin riisuakaan.

Mina valvoin vuoteessani viela kauan, miettien, olinko nahnyt semmoista
ihmista, joka olisi ollut niinkuin Kenoveeva ensin vanhempainsa kotona ja
sitten Sikrin linnassa ja sitten eramaassa ja jolle olisi voinut tapahtua
niinkuin hanelle. En loytanyt hanta tuttavistamme, mutta minun oli
kuitenkin hyva olla, etta semmoinen ihminen on ollut, niin kaunis ja
viisas ja hyva ja jalomielinen, etta rukoili vainoojiensa puolesta ja
antoi surmaajilleen edeltapain anteeksi niinkuin Kenoveeva Kololle. Mina
lupasin itselleni, etten enaa koskaan lehmia niittyyn ajaessani lyo niita
kepilla selkaan enka pistele sikoja pahnaan.

Mina luulen, etta minulle siita alkoi rakentua kuva ihmisesta, jossa en
tahtoisi olevan mitaan pahaa, mita minussa ja muissa. Kai olin jo silloin
nahnyt semmoistakin, mika oli, niinkuin olin paatellyt, ettei pitaisi
olla. Oli ihmeen hyva ollakseni sadun pyhimysta ajatellessani. Eiko liene
han minulle ollut yksi edeltajistasi, sina rakas siella ylhaalla, missapa
lienetkin, sina, joka rukoilit armoa niille, jotka surmasivat poikasi
silmiesi edessa.




Lienee ollut niihin aikoihin, koska sen nyt samalla muistan--kun
Konttiseta ensi kerran tuli taloon, tuli jalkaisin ja meni jalkaisin,
avopain ja paljain jaloin. Ei tiedetty, mista han tuli ja minne meni,
eika kuka han oikein oli, lempeasilmainen, hymyileva hissuttelija,
yrttien kerailija, voiteiden keittaja ja elukoiden parantelija. Taisi
olla hyvinkin koyha, koska sai aidilta lahtiessaan evasta konttiinsa ja
isalta tupakkaa, ja kiitteli siita liikutettuna moneen kertaan,
ylistellen ystavallisia ihmisia ja anteliasta taloa.

Olimme hyvat ystavat, silla han vuoleksi minulle kaarnaveneita ja kavi
kanssani ongella, mina onkien, han enimmakseen jutellen. Minulla oli
hanta aina ikava, kun han lahti, niinkuin Taaton tatia ja Laukkasen
Annia,--joka kuoli sina samana talvena, jona kertoi Kenoveevasta.

Kerran istui han konttiaan kiinni sitoen aitan rappusilla, koyttaen
kenkiaan kontin paalle, ja tarttui keppiinsa, joka oli paksu leppainen
roskulakeppi.

"Tassa talossa on hyva haltija," sanoi han, "ja se tulee tassa ehka aina
pysymaan," sanoi han, nousten ja katsahtaen ymparilleen.

"Mika se on hyva haltija?" mina kysyin.

"Se on se, joka toimittaa talossa kaiken, mika siina on kaunista ja
hyvaa."

"Mika taalla on kaunista ja hyvaa?"

"Vaikkapa sekin, kun kaikki ovat iloisia ja onnellisia ja ystavallisia,
kun kaikki saavat olla terveita ja pysyvat hyvalla tuulella, kun lapset
ovat kiltteja, kun niiden posket punottavat niinkuin sinun ja silmat
loistaa, ja kun on kaunis nakoala tuonne jarvelle ja noin taytelainen
ruispelto, ja on hyva hevonen niinkuin teilla ja hyvalypsyisia lehmia ja
aina, milloin vain tulee, on puhtaat huoneet ja siisti pihamaa ja makea
saunan loyly matkavaarinkin kylpea, ja hiekkapohjainen uimaranta, ja
nainpahan teilla kerrankin veneen, joka ei vuoda."

Mina aloin jo kasittaa ja jatkoin:

"Ja kun aiti antaa nisuleivan ja paljon voita sen paalle ja pyhina meilla
on rusinasoppaa ja lettuja kermahillon kanssa--ja kun minulle tulee hyva
mieli, kun on ollut paha mieli."

"Jospa niinkin, jospa niinkin, naytpa tietavan."

Olin juossut, reputtanut hanen vierellaan maantielle saakka.

"Tassa talossa on semmoinen hyva haltija, eli toisin sanoen henki. Mina
sanoisin, etta se on pyha henki, mutta ela sano kenellekaan, etta olen
sita siksi sanonut. Uskovaiset voisivat pahastua."

"En mina sano."

"Sita ei vain saa pelottaa talosta pois."

"Milla lailla ei?"

"Monellakin lailla, vaikkei aina tieda tarkoin eika arvaa olla
varuillaan. Mutta sen, etta se on pois lahdossa, huomaa siita, kun kaikki
alkaa kayda painvastoin."

"Ettako silloin tulee sairaaksi ja pahalle tuulelle eika lehmat
lypsa...."

"Eika saa pyhana rusinasoppaa eika lettuja", hymyili seta.

"Ja kiukuttelee suotta eika tottele", saestin mina.... "Voi, jos se
lahtee, jos kuka pelottaa sen pois."

"Se usein jaa, jos on jokukaan, joka ei ..."

"Mina en...."

"Sitten se pysyy."

"Minka nakoinen se on?"

"Ukon naama ja lapsen ruumis ja ripeys ... ja sen henki on esi-isain
henki."

"Oletko sina nahnyt sen?"

"En muuta kuin unessa, mutta sen jalet nakee usein ... milloin niinkuin
hiiren jalet hangella, tai niinkuin linnun jalet hiekassa tai oravan
jalet vitilumella. Vieppas sille valista kaikkein parastasi, jota mielesi
oikein tekisi ja jota et raatsisi mitenkaan antaa pois, vie nuorta maitoa
pikku tuokkosessa riiheen tai rusinasoppaa.

"Mina vien!"

"Ja pista kauralyhde talveksi aidanseipaaseen. Se hyvastyy uhrista ja
jaa."

"Minne te menette?"

"Menen katselemaan, miten haltijoita muissa taloissa hoidetaan, ja
neuvomaan, jos tarvitaan. Tulen taas tannekin tarkastamaan."

"Tulkaa pian taas!"

"Saatanpahan taas tullakin."

Mina paatin, etta mina olen tassa talossa se, joka en paasta pois hyvaa
haltijaa. Eika se tasta paassytkaan. Mutta olisi kai se minulta paassyt
montakin kertaa--ilman sinua.




Alan nahda hyvan haltijan joka paikassa, kaikessa, mika minusta on hyvaa
ja hauskaa ja mieluista ja kaunista. Se juoksee edellani ongelle rantaan
ja metsaan marjaan. Se on minulle toveri, mina haastelenkin sen kanssa.
Palvelen sita ja uhrailen sille. En pyyda enaa Jumalalta, enka
Jeesukseltakaan. Niista minulle yha paljon puhutaan, mutta ne ovat niin
kaukana. Minulle on puhuttu myoskin enkeleista, mutta nekin ovat minusta
kaukana. En paase niita lahelle, ne leijailevat siella ylhaalla ja
laulavat jossain ylistysta karitsan kunniaksi. Ja joulutonttukin
oikeastaan pelotti, niin kauan kuin siihen uskoin. Olihan kylla hauska,
etta se tuli, mutta ehka viela hauskempi, etta se meni ja paastiin
jakamaan sen lahjoja.

       *       *       *       *       *

Maailmani on laajentunut ulospain ja syventynyt sisaanpain.
Mielikuvitukseni antaa minulle joka paiva jotain, milloin ylhaalta ja
ulkoa ja kaukaa, milloin lahelta ja sisasta. Mina teroitan silmani
kuumiksi lahteeseen ja kaivoon ja muurahaispesaan ja se on kaikki yhta
ihmeellista. On ilo nain pyrkia pois, mutta samalla on, niinkuin leijan
lienee turvallista tuntea, etta sen nuora on kiinni kotikartanon
tikapuussa. Se ei paassyt minulta koskaan irti, ei ollut elamassani niin
ankaraa myrskya. Mutta kai se kuitenkin olisi katkennut, jollet sina
silloin olisi siihen tarttunut ja vetanyt minua varovasti tanne alas.
Teit sen tietamattasi silloin ja ehka monta kertaa ennenkin. Kiinnitat
minut yha edelleenkin tanne. Enka nyt ymmarra suurempaa onnea kuin saada
ja voida pysya ja elaa siina ymparistossa, missa olen syntynyt ja
haaveillut ja nahnyt nakyja, joita hyva haltija on minulle taalla aina
nayttanyt, nayttanyt keskipaivallakin.

Vahan mina olen maailmaa muualla nahnytkaan. Pienin paaskynenkin,
vahaisin vastarakkikin on nahnyt sita enemman. Nehan ovat nahneet sita
paljonkin, outoja maita ja meria. Mutta tannepas ne nekin tulevat,
sukupolvi toisensa perasta. Ne saavat taalta rahjaisen raystaan alta,
kivirauniosta, jotain, joka tuo heidat tanne uudelleen ja aina uudelleen.
Ei se ole aina emo, joka heidat tuo, se on paikka, joka vetaa. Ei ole
minulla, niinkuin heilla--sukuni loppuu minuun. Mutta ehka on muita,
jotka tulevat. Tyhja pesamme ei ehka sittenkaan jaa tyhjaksi. Tulipa kuka
tuli, ne saavat naista nekin tietaa, kuinka taalla on oltu ja eletty ja
iloittu ja voidaan elaa ja pitaisi elaa ja iloita. Myoskin sita varten
mina tata kirjoitan enka vain omiksi iloikseni. En ehka olisi
kirjoittanut mitaan, jos kaikki aina olisi kaynyt hyvin eika tata
viimeista tullut. Olemme ehka juuri taten saavuttaneet elamamme
tarkoituksen, sina ja mina.

Olisihan viela paljonkin naita kukkia kevaiselta niitylta. Mutta eihan
niita kuormittain eika sylen taydelta. Muistojenkin kukat ovat pantavat
valikoiden kimppuun ja sitaistavat silkilla. Jos ne kaikki poimisin,
olisi niita aina yhta paljon jalella. Kasvaisi muistellessa aina uusi
poimitun sijalle niinkuin sadun lumotussa puutarhassa. Niita keraten en
paasisi sinua sen lahemma. Haluan sinne, missa sina olet kaikin mukana.

       *       *       *       *       *

Minulla ei koskaan ole ollut muuta ystavaa kuin eramaa ja sina. Ennenkuin
elin sinun lumoissasi, elin eramaan lumoissa. Rakastin ensin sita ja
sitten sinua ja sitten kumpaakin yhdessa ja vuoroon. Eika kumpikaan
kadehtinut toistaan eika tunkenut toista tieltaan. Te minua tenhositte
molemmat, rannattomat, pohjattomat, hamyiset ja haipyvat ja samalla
laheiset ja tutut ja omat, sina ennen kaikkea sieluinesi ja sydaminesi,
--joihin halusin eksyakin ja joista en omin neuvoin pyrkinyt pois enka
edes halunnut selvyyteen, siihen, mika minussa oli omaa. Ikavani teihin
takaisin oli sietamaton, jos minun joskus taytyi elaa teista erossa.

Olin kierrellyt Kurkisuon ja sen takalistot ja tavannut siella kurjet ja
sen muut ihmeet. Olin mattaalla maaten vaivaiskoivupensaan suojassa
tahystellyt niita ja katsellut niita silmasta silmaan, kunnes ne tunsivat
minut ja mina heidat, eivatka peljanneet, vaan koikkivat ja kirkuivat
ymparillani vahan matkaa minusta. Eivatka ne nekaan, enemman kuin ne
pikkulinnut ennen, olleet minulle, mita muille, vaan niinkuin henkia ja
haltijoita ja semmoisia. Olin viritellyt ansoja ja tuonut kannannaiset
kuormat teiria, pyita ja metsakanoja. Mutta ei minua viehattanyt niin
paljon saalis kuin hurma saada hiiviskella siella ja kuukkia ja tuntea
onnen tunnetta nautinnosta olla ja elaa siella yksin ja sulautua siihen
ja joutua sen lumoihin.... Ja niinhan mina oikeastaan olen kaikkea
muutakin elanyt ja tehnyt, aatteissa, tunteissa ja tunnelmissa, henkisia
harrastaessani, muokatessani maata, kyntaessani ja kylvaessani. Ja
silloin minun taytyi, eramaan rakkauteni ollessa tulisimmillaan, siita
erota. Mutta jos en olisi siita eronnut, en olisi yhtynyt sinuun....

On kirkas syyspaiva kaupungissa. Istun kylmalla, keltaiseksi maalatulla
koulun penkilla, edessa ruma, musta taulu ja jankkaava, ikava opettaja.
Ikkunasta nakyy suuri tyhja kauppatori, mutta sen takana kohoo matalain
puutalojen yli havumetsaisia makia, seassa keltaisen heleita koivuja.
Siella, niiden takana, kymmenien peninkulmien paassa, mutta kuitenkin
siella pain, on koti ja kodin takana Kurkisuo ja sen takaiset kellastuvat
vaarat. Kaikki ne naen samalla kertaa. Siella ollen mina samalla naen ja
kuulen kaiken, mita luokalla tapahtuu, seuratessani kuitenkin opetusta.
Vaan vastaellessanikin mina kuulen kuhertelevat teeret, jotka arkoina
pakenevat lahestyessa, naen pienen punaisen Anti-koirani vilahtavan
puiden valissa hanta kippurassa. Kuuluu kohina kuin puu kaatuisi,
kotkotusta ja kiihkeaa, kimakkaa haukuntaa, metsopoikue on puussa, ahon
laidassa--ja mina olen taalla. Minulla on ikava ja kaipaus, niin etta
rintaa raastaa, olen ensi kerran elamassa oikein todella onneton,
sielussani sairas sydanjuuria myoten. Olen kuin vankina vieraassa
vihollismaassa. On kuin elamani taalla tulisi menemaan hukkaan, niinkuin
olisin iati kadotettu. En ole osannut tutustua taalla kehenkaan, ainoa
oikea ystavani, Anti, istuu siella kotona rappusilla ja odottaa minua, ja
kun minua ei kuulu, lahtee vihdoin yksin metsiin, vastahakoisesti, vain
aikansa kuluksi, hyvin tietaen, ettei han sielta yksin mitaan saa.

Minakin menen suotta aikojani metsalle ilman pyssya, joka iltapaiva,
jokainoa sunnuntai ja lupapaiva, kaupungin ulkopuolelle, jossa
kayskentelen, ja saanhan edes nahda harakan, kuulla variksen, ja jos
orava kurahtaa puuhun ja saan katsoa sen pieniin, ruskeihin silmiin ja
sita haastatella ja sille kirskautella niinkuin se minulle, niin on
pitkaksi aikaa helpompi ollakseni. Se oleskelee samoilla seuduilla ja
loydan sen sielta toistekin--kunnes sitten en enaa loyda.

Lumen tultua hiihtelen yksin enka mene toisten poikien kanssa makeen.
Loydan janiksen jalet, etsin niita myoten sen makuuksen, joka on jaatynyt
kovaksi, se paasee monta kertaa menemaan, mutta laskee viimein niin
lahelle, etta naen mustat korvain karet ja ruskeat silmat. En aja sita
ylos, hiivin ohi, jatan sen siihen ja kayn toistekin katsomassa, kunnes
sekin sitten kerran on poissa kaikkine jalkineen.



Hankiaisten aika--on juuri se aika, jolloin mentiin isan kanssa kokemaan
haukirysia Kurkilammin puron niskaan--enka saa olla siella. Sainhan
sitten--muistatko, mina ja Lauri, mina isana, Lauri minuna--mutta sita
muistelen sitten, kun tulen siihen aikaan. Mutta nyt mina ... kaupungin
lahella on lampi, ja kaupunkilaisten rysia rannan poreessa ... nyt mina
aamulla varhain ennen kouluun menoa menen sinne ja saan nahda vaajan
tutisevan ja joskus itsekin nostaa ja tyhjentaa jonkun rysan.

       *       *       *       *       *

Aurinkoiset, kevaiset aamut kun istun ja luen avonaisen ikkunan aaressa,
kun kiurut laulaa ja kaet kukkuu ymparistossa ja soitto vallitsee koko
kaupungin, joka ei viela ole herannyt paivalliseen pikku kolinaansa--on
lauantai ja huomenna on sunnuntai. Ja sunnuntaina mina makaan aholla,
lampiman kiven kupeessa, edessani lintuverkko, jonka voin vetaista
nuoralla kiinni ja verkon keskella lintuhakki, jossa on hemppu, joka
laulaa luokseen toisen hempun, vaikka on hakissa, ja toinen tulee
rakastettunsa luo, vaikka vankilaan. Mutta kun olen vienyt ne kotiin ja
ruokkinut niita paivan pari ja ne lakkaavat laulamasta, paastan ne ensin
toisen ja sitten toisen ulos ikkunasta, kourastani, jossa ne varahtelee,
ja lentavat peltojen yli toinen toisen jalkeen.




Sitten kohtasin _hanet_ siella, taas yhden edeltajistasi. Han tuli minua
vastaan kuin ilmestyksena minulle tuntemattomasta, semmoisesta, jota en
ollut koskaan ennen nahnyt--hieno tytto, jonka rikkaalla, ylhaisella
isalla oli kaupungin komein talo sen laidassa, eristetty ja ylhainen,
minne han useimmittain ajoi, joskus vain kaveli, soittosalkku kadessa.
Tiesin, milloin han tulee ja menee, hiivin hanta kohtaamaan kuin
metsalintua ja sain hanet nahda, mutta en koskaan tavata, en edes
katsettaan. En tiennyt hanesta paljoakaan enemman kuin tiesin
punaisestakaan tytosta, enka mihin han sitten joutui. Hanella on
kirkkopaikkansa heidan omassa penkissaan ylhaalla kuorissa, mina asetun
oven suuhun nahdakseni hanen kulkevan ohi, ihan ohitseni, jotta hanen
hihansa hipaisisi minun hihaani ja ehtiakseni heti hanen jalessaan
nakemaan, kun han nousee rekeen, huulilla aina samanlainen hieno hymy.

Tiedan, mika ikkuna on hanen huoneensa ikkuna ja kayn joka ilta sanomassa
sille hyvaa yota. Menen sen alle kuutamoiltoina, kuulemaan, kun han
soittaa. Kayn siella viimeisen kerran varhaisena talviaamuna, rientaen
toisten pukeutuessa, ennenkuin on astuttava rekeen lahteakseni
joululomalle. Ikkuna on pimea, ja uudin alhaalla; edellisena iltana se
oli ollut valaistu, kaikki ikkunat, myohaan yohon, hanella oli
tanssiaiset. Nyt tuulee raskaasti, etelasta suurilta selilta. Minulle on
kaikki yhta synkkaa, pimeaa ja toivotonta. Tiedan, ettei han koskaan saa
edes tietaa minun olevan olemassa, mutta sittenkin mina siina pysyn,
jossain haaveessa, jossain tulevaisuudessa toteutuvassa ihmeessa--_jos_
han sittenkin saisi tietaa. Ei muuta kuin saisi tietaa. Mutta vaikkei
saisikaan, niin mina sailytan taman tunteeni omanani. Se on minulle
kallisarvoinen aarre, josta kenellakaan ei ole tietoa, oma kasvattini,
hakkilintu, jota pidin kadessani ja jonka paastin, kun se pyrki,
sentahden, etta pyrki eika tahtonut olla minun enka saanut sita pitaa.
Paatan pysya sille iati uskollisena, silla mina en koskaan voi loytaa
ketaan toista semmoista kuin han. Tietysti en! Nythan sille jo voisin
hymyilla, mutta en tahdo, silla nythan tiedan, etta se oli siina muodossa
uskollisuutta vain omalle itselleni, tunteelleni, alkavalle, samalle,
joka sitten pysyi ja pysyy yha. Ihanteelle, semmoisena kuin se silloin
ensi kerran ilmestyi. Se hetki on minulle nyt vain hauska, miellyttava
muisto. Silloin se oli katkera kuin ikuinen ero. Tuuli huoahteli
raskaasti ja kosteasti pimealta ulapalta. Tornikello loi viitta. Koko
kaupunki oli pimea, vain joku tyomiehen ikkuna jo valaistu.--"Minne se
nyt juoksi? Siinahan se tulee. Missa sina?"--Hevonen odotti jo valmiina
valjaissa. Seurasi pitka matka nytkyttelevan, ritisevan reslan pohjassa.
Pitka aamupuhde, lyhyt auringoton harmaa paiva ja taas pitka puhde ja
pitka yo, pitka matka pois,--valittava, nyyhkyttava tiuku vanhan
takkuisen hevosen kaulassa, umpikeli,--_pois,_ vaikka kotiin, silla ei
siellakaan nyt tuntunut olevan mitaan lohdutusta eika viihdytysta eika
korvausta. Vasta sitten, kun Anti ilosta ulvoen karkaa vastaan kotijarven
jaalla, josta se on kuullut tutun tiuvun ja hyppaa rekeen ja nuolee
nenan, huulet ja posket,--ja mina sitten hanen kanssaan kaiket paivat
hiihtelen Kurkisuon lumiset ulapat ja saaret ja takalistot, vasta sitten
mina paasen hanesta rauhaan.

En kuitenkaan kaipauksestani haneen. Han oli poissa, kun tulin takaisin.
Minulta unohtuivat hanen piirteensa, jai vain muisto vartalosta ja
kaynnista ja palmikosta. Jai muutakin, jai kaiho johonkin, jota ei saa
eika usko koskaan saavansa, mutta jota kuitenkin ihmeena odottaa. Enka
tieda mitaan sen kauniimpaa ja suloisempaa kuin sellainen kaiho, silloin
kun se ei kalva, ensimainen tietoinen onnenkaipuu, selva ja maaratty,
vaikka hamara, kirkas, vaikka utuinen, hyvin kaukaisen onnenmaan ikava,
saavuttamattoman, mutta kuitenkin saavutettavan kaipuu, vaikkei silla
hetkella tieda, milloin ja miten. Ja sama se, vaikkei mitenkaan eika
milloinkaan. On vain ilo kaivata ja nautinto kuvitella.

Vaistosin sentaan jo silloinkin tulevan, tietamattoman onnen yhden ehdon:
etta on vaaroja, joita on valtettava, epapuhdasta, josta on peseydyttava,
rietasta ja rumaa, jota on paettava, rikkaruohoa, jota on kitkettava joka
ilta ja aamu, jotta sielu pysyisi hoidettuna kuin aidin taimilava, josta
han poimii pienimmankin ohdakkeen ja vesiheinan enteen--ja mina paatin ja
mina koetin ja mina voitin. Se oli uutta voittamista joka paiva,
kilpasillaoloa, aina edistyvaa ennatysta, mika antoi varmuutta ja
uskallusta ja myoskin ylpeytta.




Ja silloin mina myos paasin kosketuksiin sen kanssa, mika on kaunista,
suurta, jaloa ja ylevaa. Sina kai nyt taas tulit _siina_ muodossa minua
vastaan, kiersit taas sita tietasi eteeni, hiiviskellen hyvana haltijana
ymparillani. Minne mina liikuinkaan, haparoiden, ojennellen sokkoisia
sormiani, aina tulin kehaan, jossa kohtasin sen, minka sitten saavutin.
Vaikka viela vaistyitkin, niinkuin haamu, niinkuin metsanneito, jota
kuvittelin kuulevani, jonka vilahtavan viidakossa, vaikken koskaan
saanutkaan nahda, et milloinkaan kaikonnut minusta ulkopuolelle sen
kehan, jossa oli liikuntapiirini.

Jos osaisin, runoileisin tahan ylistysrunon runoudesta, siita suuresta ja
jalosta, joka selvittaa omat hamarat aavistelut, tulkitsee, mita ei
ymmarra, ottaa hoitoonsa sydamen hauraat, hapuilevat aaluvat, asettaa ne
aurinkoon ja antaa niille siina sijan, suuntaa vaistoilevan varren
kasvamaan sinne pain, minne sen on kasvettava ja kostuttelee sen arkoja
juuria. Harmaakattoisen, rakoseinaisen, nokiuunisen, ikavan
koulupoikakammion seinat hohtavat ja kuultavat lapi, se on kuin lasinen
maja keskella lumottua puutarhaa, missa eletaan kaikki elamanilot,
tapahtuu ja toteutuu kaiken maailman kaunis minun silmieni edessa ja mina
elan mukana, niinkuin kaikki olisi minun. Elan ihmetellen ja iloiten
ominani toisten ilot ja onnet, joskus myos heidan surunsa surren, mutta
ainoastaan sen verran, etten sorru.

Mista lienen saanut luettavakseni ne kirjat--en muista--jotka lukitsivat
ja iaksi liittivat minut sinuun ja siihen, jota minulla ei viela ollut,
mutta jonka taytyi tulla, ja ellei tullut _se_, olkoon mikaan tulematta,
elan elamani erakkona itsessani, elan sen kuvitellen, etta minulla se on,
vaikkei olisikaan--tunteitten ihanne.

Enka ela ainoastaan tassa tunteiden onnessa, saan jo silloin ja rinnan
sen kanssa aavistusta siita onnen hurmasta, jonka antaa aate, kun heraa
halu ajatella ylevasti, pakko toteuttaa, mita pitaa oikeana ja totena,
niinkuin se ja se sankari, ritari, marttyyri--taistella, kaatua ja
kuolla. Mina sanelen: "enempi kuin elo moinen kuolo."

Haen ystavaa innostuakseni naista yhdessa, en loyda ketaan, joka hehkuisi
niinkuin mina. Katsovat minua kummanaan, pitavat minua joskus
hauskuutenaan ja huvinaan, useimmiten pilkkanaan, olen heille haaveilija
--niinkuin kai olinkin--mika oli heista sama kuin houhottaja, niinkuin
kai myoskin olin.... Arkiuduin omiini. En tavannut vastakaikua mistaan
muusta kuin itsestani, ainoastaan metsani minulle vastasi, taman oman
maailmani ranta, _tama_ eramaani, taynna omia ihmeitani. Siina elin aina
siihen asti, kuin se sittemmin oli myoskin sinun. Silla elimmehan
uudelleen nekin ajat yhdessa, sina tahdoit sen, sanoit tahtovasi paasta
toverikseni siinakin ajassani, tutustuaksesi silloiseenkin sieluuni--
muistatko ne talvi-illat, kun luimme yhdessa kaikki ne kirjat, nyt
kultakirjaisiin kansiin sidottuina--tuossahan ne ovat vielakin!




Oli torin varrella talo, rikkaan kauppaneuvoksen, ikkunat niin alhaalla,
etta voi nahda kadulta sisaan. Iltaisin paloi siella aina lamppu poydalla
sohvan edessa. Sen ylapuolella seinalla oli tauluja: metsoja soitimella,
teiria metsapolulla, tyyni lahdelma, jossa kellui vesilintuja,
keskimaisena seinalla suuri kotka, joka nosti ilmaan valkoista janista
kaatuneen hongan alta.

Joulun alla on siella kerran taidenayttely, kaikki mita kaupungista on
saatu kokoon, haveliaiden koyhien hyvaksi.

Mies kantaa neuvoksen portista yhta ojokasin paansa paalla nayttelyyn,
mina juoksen hanen jalessaan, kurkistan alle, seuraan kouluun saakka, han
asettaa sen hetkeksi kaytavaan ja mina saan katsella sita siina, kunnes
han lahtee noutamaan toista ja mina seuraan mukana ja odotan portilla,
reputan taas miehen jalessa ja saan taas nahda, seuraten kuin nalkainen
leipapalaa. Silla tavalla mina saan nahda kaikki taulut, jotka mies
kantaa siita talosta ja muista. Lopulta ne ovat kaikki rivissa, koulun
kaytavassa. On lupapaiva, siihen keraytyy muitakin poikia, mutta tulee
myos joku herra ja ajaa meidat pois. Vaan mina olen nahnyt tarpeeksi
silla kertaa.

Olen saanut silmata uusin silmin entiseen maailmaani, eramaahani ja sen
elamaan. Minulle alkaa kaikki elaa tauluina, seka se, mita senjalkeen
naen, etta varsinkin se, mita olen ennen nahnyt--kurjet, kun ne
ojentelevat kaulojaan, koikkivat ja lentavat--koirani, kun se istuu
pihamaalla minua odotellen--janis makuullaan nareen juuressa. Minulle
tulee palava jano nahda tauluja yha enemman. En saa niita nahdakseni
muualta kuin kauppaneuvoksen ikkunasta, johon ne ilmaantuvat taas, kun
nayttely muutaman paivan jalkeen suljetaan. Sinne en paassyt, silla
minulla ei ollut sita markkaa, minka paasylippu maksoi.

Sain sen sijaan kasiini kuvakirjoja, sen verran kuin niita sain. Mutta
yksi niista avasi minulle koko Suomen. Sielta loysin meidan oman kirkon
ja pappilan ja Koiraniemen, virran ja vesilintuja siina kaislikon
reunassa, ja pappilan laiturin, puuttui vain punainen tytto sen paasta,
mutta sen mina sijoitin siihen itse.

Loydan viela jostain kuvitetusta sadusta neidon kuvan, jonka alle on
kirjoitettu 'totuuden jumalatar'. Sen otsarivasta loistaa tahti ja sen
kasvot sateilevat oikeutta ja ankaruutta ja ylevyytta.




Oli kevainen paiva, jaat olivat juuri lahteneet ja kesalaivat tulleet.
Puut tekivat lehtea koulun pihalla, aurinko lammitti seinaa ja
kivijalkaa. Etelasta huokui leuto tuuli. Seisoin siina ja odotin
muutamien muiden poikain kanssa laulajatarta, jonka tiesimme tulevan
valitunnilla harjoittamaan juhlasalissa, laulaakseen siella illalla.
Pyrahtaa portista sinivalkoinen neitonen, silkkia kahisten, helmat
hulmuten tuulessa. Han astuu valkoisin silkkikengin joustavasti kuin
lintu kahisevassa vasta ajetussa hiekassa, kadessa paivavarjo, keltainen
paalta ja punainen alta. Se rasahtaa suppuun. Han huomaa meidat,
hymahtaa, nyokayttaa meille paataan ja ponnahtaa juoksuaskelin rappuja
ylos.

Juhlasalin ikkunat ovat auki, kaikki. Hanen askeleensa kaikuvat ulos, nyt
han on salissa meidan kohdallamme. Han laulahtelee siella kulkiessaan,
vaikenee, helahyttaa pitkan savelen soittokoneesta, juoksutellen
kimakimmasta karkeimpaan. Sitten han laulahtaa aantaan koettaen,
keskeyttaa, alkaa uudestaan, visertaa, visertaa. Vahtimestari sulkee
ikkunat ja sitten kaikki kuuluu heikommin.

Kun han palaa, olemme yha siina. Han kysyy hymyillen, mita varten me
seisomme siina. Minua rohkeampi poika sanoo:--"Me kuunneltiin teita."--
"Onko teilla lippuja?"--"Ei ole."--"Tassa on".--Han pistaa sormenpaansa
pieneen samettisalkkuun ja ottaa sielta tukon lippuja, jotka antaa
meille. Tuuli on paiskannut portin kiinni, me hyokkaamme sinne ja
repaisemme auki molemmat puoliskot. Han nauraa heleasti ja valkoiset
hampaat valkkaa.

Mina paasen laulajaisiin! Mina olen saanut hanelta _itseltaan_ lipun!
Minun taytyy kiilloittaa kenkani, joita ei koskaan ennen ole
kiilloitettu, lainata kaulus ja kravatti toverilta, jolla niita on monta,
kayda leikkauttamassa tukkani.

Loydan seisomapaikan salissa uunin kulmassa, silla lippuni on
seisomapaikka. Kateederi on siirretty nurkkaan. Koulun kello seisoo, sen
molemmat luodit on pantu ikkunalle, lyomaluoti ja kaymaluoti, _koulun_
vanhan kellon, joka on yhta arvokas ja yhdenarvoinen kuin rehtori, ja
joka ei kenestakaan valita eika ketaan kunnioita, ei keneenkaan mukaudu,
vaan kaikki siihen, joka saa kayda rukoustenkin aikana ja lyoda
rehtorinkin puhuessa, sen on taytynyt vaieta, sen heilurin pysahtya, se
tytto on sen niin maarannyt, hanta ei saa hairita.... Se laulahtaa lyhyen
saveleen seinan takana rehtorin huoneessa, sen aani hulmahtaa oven
taydelta sisaan, kun rehtori avaa oven ja kumartelee siina taakseen
huoneeseen ja tulee punastuen, vanha rehtori punastuen, saliin, jossa
kaupungin hienosto ja koko opettajisto ja niiden rouvat istuvat koulun
penkeilla, meidan penkeillamme, kuin koulupojat, harras, kunnioittava
ilme kasvoillaan.

Lintunen liitaa sisaan ja astahtaa korokkeelleen, valkopukuinen,
keltapalmikoinen, kadessa kimppu punaisia ruusuja, jotka han asettaa
soittokoneen kannelle. Han tervehtii kaikkia, yli salin, katse kuin
valoviuhka koskettaen kaikkia, minuakin.

Han on hymyillyt--sitten han yhtakkia on kaynyt totiseksi, melkein
surulliseksi--sitten han riemahtaa--sitten han laulaa iloisen laulun,
toisen vallattoman, veitikkamaisen,--sitten taas kaihoisan kansanlaulun--
olen heti hanen vallassaan, han nostaa, laskee, heittelee, viehattelee
mihin tahtoo--mina olen kuin lehti virran vietavana, tahdoton tyynessa
virissa, samoin kuohujen pyorteessa, samoin kiven huopeessa kieriessani,
nauttien siita, riemuiten, meninpa mihin menin, odottaen yha uutta,
huieten pyortymyksesta hanen vallassaan, voimatta, tahtomatta vastustaa--
menettaen tajuntani kaikesta muusta.

Han laulaa erikoisesti minulle, yksinomaan minulle--on tullut enkeli
taivaasta ottamaan minua sinne. Olen kuin irtautunut jostain, luonut
yltani jotain, vapautunut aineesta ja maasta, minulla on uudet, kiiltavat
vaatteet. Loydan itsestani uusia tunteita, sanomattoman riutuvan onnen,
itkun ja hurman--ei vain kaivattuna, vaan toteutuneena. En saa koskettaa
hanta, en tarttua hanta kateen--voi autuutta, jos saisin!... Minusta
taytyy tulla jotain muuta, jotain parempaa, jotain suurta ... mita, en
tieda, ainoastaan tunnen.

Etta jotain niin ihanaa on!... Etta niin voi laulaa ja olla! Etta on
sellainen ihminen! Tassa karussa koulusalissa, naiden kolkkojen
vankilaseinien sisalla!

Hanet saatettiin kotiinsa kauppaneuvoksen taloon ... ylioppilaat laulavat
hanelle yolla, han tulee ikkunaan, josta olen katsellut tauluja, kiittaa,
seisoo, niin kauan kuin laulavat, kiittaa taas ja katoo. Vaeltelen koko
kesaisen yon puistossa ja rannoilla, odottaen aamua, jolloin han lahtee.
Han seisoo laivan kannella, syli kukkia taynna, han taittaa niita ja
heittaa laivan loitotessa sulavalla liikkeella niita alas jaahyvaisia
huiskuttavalle saattovaelle. Saan yhden lennosta kiinni--ei mikaan satu
ole ollut minulle niin kaunis.

Han oli viimeinen edeltajasi. Han meni sinne, mista sina tulit. Ei ole
enaa pitkaltikaan siihen, kun tulit.

Aarretulet jo palavat katkojensa ylla.




Olen muistellut naita pyhaisin. Arkena minulla ei ole aikaa, silla
minulla on tassa talossa kaksin verroin tyota nyt, kun lahdit, ja mina
tahdon hoitaa sita niinkuin sinunkin aikanasi, ja yhta hyvin yksin kuin
me ennen kaksin. Olen yha ainaisen valvontasi alla, ja ehka mina juuri
siksi naissa toimissani niin viihdyn. Mutta pyhana mina puhelen kanssasi.
Pyhathan olivat aina ennenkin naille pyhitetyt.

Katselin, mita tahan saakka olen saanut poimituksi naita muistojeni
kukkia. En ole saanut sielta esiin muuta kuin kukkia, eika siella liene
muuta ollutkaan. Vai muistanko vain ne, kukat kevaiselta niitylta.
Tahtoisin sanoa "pyhaiselta". Silla kukkaniitty pyhana poimittaessa ei
ole sama niitty kuin arkena. Oli aivan toinen helotus heinikossa, kun
lapsena juoksin sinne pyhaaamuna, pyhavaatteet ylla, pestyt ja valkoiset,
ja itsekin pesty ja puhdas. Ruiskukka sinertaa sunnuntaina toisin kuin
maanantaina. Mika sen tehnee? Oma juhlamieliko? _Juhlamieli_ sen tehnee--
silla samoin oli juhlapaivana mina tahansa, olipa nimi- tai syntymapaiva,
haat, ristiaiset tai--hautajaiset. Kun pikkusisar oli kuollut ja pantu
valkoiseen kirstuunsa,--han, joka syntyi silloin, kun kaki tuli pihaan,--
ja aiti sanoi: noutakaa lapset, kieloja!--niin me pyorahdimme niita
noutamaan, kilvan, hypellen ja viserrellen, ja poimimme ne ja panimme sen
pieniin, kalpeihin katosiin, jotka lepasivat ristissa rinnan paalla
valkoisella kuolinliinalla--enka ymmartanyt, miksi vanhemmat ihmiset
itkivat. Silloin oli kesa ja aurinko paistoi--on muuten merkillista,
etten nailta ajoilta muista ainoatakaan kesaista sunnuntaita, ettei olisi
ollut tyventa ja kirkasta ja herttaista, tai jos tuuli, niin aina
etelasta. Niinkuin nytkin: hella tuuli liikuttelee uutimia, ikkunasta
nakyy kirkko ja avatut tapulin luukut, asken siella soitettiin yhteen ja
nyt kai siella on saarnan aika, koska kellot riippuvat liikkumattomina.

Kuinka monet miespolvet lienevatkaan tuon tasta nain nahneet, ja kuinka
monet tullevat nakemaan! Tama sama ikkuna etelaan, sama tuuli, sama
sunnuntaimieli--enka saa tahan iaksi jaada. Jos voisi nukahtaa poytansa
aareen ja parta kasvaisi kuin Barbarossalla--olisin valmis lahtemaan
vasta sitten, kuin saapuisi noutajatar nostamaan siita unesta toiseen,
ikuiseen, jonka ei sanota olevan unta, vaan iankaikkista valvomista ilman
uupumusta ja levon tarvetta.

       *       *       *       *       *

Tahan saakka minulla siis ei ollut arkea elamassani.

Mutta nyt leviaa ymparilleni arki, niinkuin harmaa, yli koko taivaan
rannan ulottuva pilvi, niinkuin hiljalleen kumoutuvan kattilan reuna. Ei
kyllakaan kokonaan lapikuultamaton, mutta kuitenkin paivan peittava,
auringon ottava, harmenemistaan harmeneva ja harmentava. Ei linnut laula,
ei haltijat hiivi. Se laskeutuu alas, sakenee heraiseksi usvaksi, ei niin
sakeaksi, ettei lahimpia nakisi, mutta nakopiiri ei ulotu edemma kuin
portinpieleen. Ei kuulukaan mitaan. Suhahtaa joskus kuin siipi--missa?
Tulee joku lintu nakyviinkin ja menee--mutta minne? Ei istu puuhun, ei
laskeu jarvelle, ei katoa kaukaisuuteen, vaan niinkuin nuoli ammuttuna
huopateltan seinasta sisaan ja seinasta ulos, reikaa jattamatta. Harrin
kuin kala veden pohjassa, ymparilla sen ontto, ahdas, aina yhta pieni
nakopiiri.

Aivan painvastoin kuin se lapsuuteni sumuharso, joka liikehti auringon
alla, repeili, aukeili ja naytteli aukeamiensa lapi niemia ja saaria ja
rantoja ja ulapoita. Tasta ei osaa mihinkaan ulos, tassa ei tee mieli
edes haparoida niinkuin pimeassa. Ja kuitenkin pitaisi olla matkalle
lahdon aika, ja olisi noustava siivilleen loytaakseen elamansa ja onnensa
ja niiden tarkoitusten tien paan.

Tama on sita aikaa--ensimaisen ja ainoan ylioppilasvuoden--jolloin olin
eksyksissa sinusta, en missaan kosketuksissa kanssasi, jolloin olin
kadottanut kaipuunkin sinuun ja kaikkeen, mika oli yhteydessa kanssasi.
Johdot entisyyteen, eramaahankin, kaikkein rakkaimpaani ja tutuimpaani,
ainoaan ystavaan, olivat katkenneet. Sielta ei kuulu minulle mitaan.
Minut oli maaratty siirtymaan muuanne, tehtavani ja tulevaisuuteni ovat
muka toisaalla, lukutiella, jollain semmoisella--mutta ei sinnekaan
ollut sielun johtolankoja. Sisaani ei tunge mitaan ulkoapain herasumuisen
ympyran ahtaasta piirista.

En saa sielta mitaan, missa tuntisin tarpeen uudelleen elaa, voidakseni
edelleen elaa. Se oli tyhjyyden ja onton kumahtelun aikaa elamassani,
silla siina ei ollut mitaan siita, mika siina sitten on ollut
tarkoitusta, mika siina on ollut sinua.

Siina oli sinua vain sikali, mikali tunsin sinua menettavani, enka
laheskaan aina tuntenut edes sitakaan. Olin uskoton kaikelle, mille olin,
asken ylos aatteiden ja ihanteiden aurinkoon kimmotessani, lupautunut
olemaan uskollinen. Tein melkein aina sita, mista tiesin, ettei olisi
pitanyt. Menetin uskot, haaveet, heitin pois aatteet, niinkuin vanhat
vaatteet. Menetin mielestani oikeuden haneen, johon olin vaistonnut
tulevani yhtymaan, joka kerta kuin tein jotain, jota ei olisi pitanyt.
Mutta en siita valittanyt. En valittanyt edes katua. Tapasin silloin
talloin paremman itseni, pidin sita hetkisen uteliaana kourassani, mutta
kun se pieni lintu sykki ja alkoi lammittaa, kouristin sen kuoliaaksi,
paastamatta sita lentoon. Se ei saanut tulla takaisin toiste minua
muistuttamaan ja hairitsemaan. Hymahtelin parhaita muistojani, kun ne
sittenkin joskus tulivat yllattaen. Nauroin itselleni ja muille
lapsellisia tunteitani, kaihoisia kuutamohaaveiluja, ihastumisia ja
puhtauden ihanteita. Huumaavin haaveeni oli ollut olla puhdas sille, joka
oli tuleva. Mutta mika oikeus kenellakaan on minuun? Mita velvollisuutta
minulla on kayda tilille? Jos han joskus kysyy, sen hanelta salaan.
Saatoin silmaa rapayttamatta, kun minulle sopi ja etuni vaati, valehdella
mita hyvansa, kenelle hyvansa. Ei ole mitaan sitovaa eika velvoittavaa
yli sen, mihin ei itse tahdo itseansa velvoittaa. Sen verran olit viela
herrani ja mestarini, etta nain ajatellen ja tehden tunsin sinut
kieltavani.

Olisin voinut pettaa, jollei olisi ollut pelkoa ilmitulemisesta.
Taytyyhan maailmassa menestya, mutta ei maailmassa menesty, ellei itse
pida itsestaan huolta. Itsekkaisyys ja itsensasailyttamisvaisto on
annettu avuksi ja aseeksi. Asuintoverini, vanha ylioppilas sanoi:
"Viettele tuo tytto, hullu olet, jollet sita tee--tekee sen kuitenkin
toinen"--kai olisin senkin tehnyt, jos olisi ollut tilaisuutta--tein
sen ajatuksissani. Tapaan itsessani itsekkyyden, omahyvaisyyden ja
sydamettomyyden kuiluja, joihin katselen pyortymatta, hapeamatta,
punastumattakaan--silla semmoisiahan ovat muutkin.

Se aika minua nyt tympaisee--alkoi muuten tympaista jo piankin, ja siksi
kai sita myos niin pian pakenin. Riennan sen yli kuin vetelan suon, joka
_on_ rammittava, paastakseen toiselle rannalle.

Mista se tuli tama? Siita kai, etta olin heikko ja henkisesti turvaton.
Kuljin siina sumussa, ilman johtotahtea, ilman toverillista tukea mistaan
--ei mitaan henkiheimolaisuutta kenenkaan kanssa siihen, jota sielu ja
sydan tarvitsee. Kaikki oli suunnattu ulkokohtaiseen. Elettiin
isanmaallisuuden, suomalaisuuden humussa, puoluekiihkossa, joka repaisi
ja innostutti--mutta se oli taistelua, kansalaissotaa, veljesvihaa,
sotatilaa--se oli kuin leirielamaa, jossa ei ole aikaa sisaisen elaman
arvoille. Juhlapuheinnostusta, kvartettilaulutunnelmaa, joukkohuumausta,
ei mitaan yksilollista ylentymista. En saanut itseani varten kiinni
mistaan erikoisesta, se oli kaikki ylimalkaista ulkonaista touhua. Ja
kaikkein korkealentoisimmatkin juhlat paattyivat juominkeihin ja
juomingit laitakaupungille.

Ei ollut henkia ilmassa, eivat mitkaan salaperaisyyden siivet suhisseet
ymparillani niinkuin ennen tata aikaa, ei nakynyt hyvan haltijan jalkia
millaan vitilumella--vuokra-asunnot, kapakat--katupoikaelamaa, oltiinpa
sitten "talolla" tai toveripiireissa, teatterissa tai kapakassa ... oli
tunnussanana: "Ei saa olla tuntehikas".... "Ei ole elamaa kuoleman
jalkeen".... Ja me sanelimme sita runoa, jossa mustalainen laulaa:

    Enta jalkeen kuoleman?
    Kukapa sen tietaa,
    tuskin tutkimistakaan
    asia tuo sietaa:
    kuihtuu kukka, kaatuu puu,
    linnun laulu lakastuu.
    Niin kay elavitten.
    Mikas tulee sitten?

En loytanyt henkiheimolaisuutta. Tovereita oli, mutta ei ystavia eika
yhteisymmartajia. Menen mukana, panen sieluni pohjiaan myoten semmoiseen,
joka ei ole minun, ja ihastun siihen, valheellisesti, teennaisesti, vain
tempautuen, ja on seuraavana paivana tekokiihkoisuuden kohmelo. Ei ole
tama minua, sen tunnen, se on vierasta vieroa.




Olihan minulla tahan saakka ollut olevinaan jonkunlainen uskokin, se
kaikkein ihmisten yhteinen, kaunis kyllakin ja turvallinen--soudetaan
suvisena sunnuntaiaamuna tyynta salmea, ohi pappilan, kirkon rantaan,
noustaan sen maelle, tervehditaan juhlavaatteisia tuttavia, pistetaan
ystavallista katta, kysytaan kuulumisia, seisotaan katsomassa pappien
tuloa lehtikujaa myoten ja heidan vieraitaan hienoja herrasvakia--
kajahtaa urkujen ensi savel--mennaan kirkkoon--istumme ja veisaamme ja
kuuntelemme pappia, tiedamme, mita han puhuu, vanhaa ja tuttua, mutta
kuuntelemme kuitenkin--mieli ylenee yhteisesta virresta, kay hartaaksi
rukouksista ja messuista ja heltyy ripista ja on tyytyvainen
vapauttavasta amenesta. Sama jokapyhainen ateria, mutta ateria kuitenkin,
jota mieli vaatii viikokseen, ei muista nautittuaan, mutta kaipaa, jos
olisi jaanyt ilman. Jota varten taytyy nahda se vaiva ja nakeekin
mielellaan, etta lahtee pitkienkin matkojen takaa taipaleelle, samalla
tosin muitakin asioita ajaakseen, olemaan yhdessa henkiheimoisten kanssa,
sanoakseen toisten kanssa kuinka koneellisesti tahansa: uskon,--yhteinen
asia ja yhteinen usko, mika antaa tukea ja turvallisuutta, karsina, aita,
jonka sisassa on viihdykastakin--oli minullekin, minka huomaan siita,
ettei ollut viihdykasta, kun laumasta haihduin.

Oli hyva, miltei huoleton olla, kun tiesi ja uskoi, etta vaikka et omin
voiminesi mitaan mahtaisikaan, viimeisessa tiukassa tulee apu, etta on
se, joka ei hylkaa eika heita, ei kaikkein kurjinta ja vaivaisinta ja
avuttominta ja ansiottomintakaan. Kaikki on sovitettu, kaikki pestaan
pois. Ei niin, ettei itseni pitaisi tehda kaikkea voitavaani, ponnistaa
viimeisimpanikin, vaan ettei tarvitse joutua epatoivoon, ei pelata
lopullisesti sortuvansa, ei jaada oman onnensa nojaan, ei kaatua oman
avuttomuutensa ojaan. On kuin vakuutettu seka tapaturmaisen kaatumuksen
varalta etta jokapaivaisen lankeemuksen varalta ja iankaikkisen
kadotuksen varalta--saaden voimiensa ja varainsa mukaan suorittaa
vuotuinen eransa, tietaen, etta pyrkimys ja halukin merkitaan muistiin
eika vain saavutus. Mutta kun se ei ole vain armon, vaan myos ansion
varassa, niin se ponnistaa pyrkimykseen ja saavutuksiin. Siina
yhteisuskossa oli minun hyva olla.

Mutta sekin meni minulta siella niinkuin sunnuntaipurjehtijan purje
kaatuu kumoon yllattavassa niemen nenan salavihurissa, toverien remussa.
Syytin purjetta ja purtta niinkuin pakana epajumalaansa, silloin kun tama
ei auta, uhreista huolimatta. "Mika sina olet, ethan kyennytkaan
palvojaasi pelastamaan, vaan heitit oman onnensa nojaan?"--ja tapaa
itsensa pulikoimassa emapuun paalla. Vanhan lapsuuden uskon viimeiset
rippeet karisti tuo toveri, asuintoverini, vanhempi minua, rappiolle
joutunut, vippivelkainen, joka ei uskonut mitaan, mutta tiesi kaikki, oli
pilkallinen, terava, kaiken arvostelija ja repija, kaiken ivaaja, eniten
itsensa. Paha henkeni--ja sittenkin hyva.

"Jumalan uskon", puhui han kerran, "omalla tavallani tosin, teoriana,
joka tarvitaan selvittamaan yhta ja toista, mutta olkoon menneeksi, etta
Jumala on, ylin jarki, ylin johto tai jotain semmoista, mutta ei hanella
ole poikaa, jonka muka lahetti maailmaan kuolemaan ihmisten syntien
edesta."

Uskalsin sentaan, hanen varmuudestaan huolimatta, talla kertaa
huomauttaa, etta kun se kuitenkin on raamatussa niin, ja kun raamattu on
jumalansanaa--?

"Ja sina uskot?"

"Totta kai."

"No, olkoon sitten, mutta ei raamattukaan anna tukea sille, etta Jeesus
oli Jumalan poika. Han oli ihmisen poika, siis ihminen, niinkuin han
itsekin sanoo."

"Sanoo han itsestaan toisinkin."

"Sanoo kylla, luuli, ei ehka tiennyt niin itsekaan, kuvitteli olevansa ja
ehka kuolikin siina harhaluulossa, vaikka mina kylla sita suuresti
epailen, ettei han sittenkin olisi tullut toisiin ajatuksiin, jos ei
ennen, niin ristinpuulla, ylenannettuna, kahden varkaan valiin."

Han kavi sita todistamaan, etta Jeesus ei ole jumalanpoika--han toisessa
vuoteessa, mina toisessa, oli aamuyo, oli oltu vuosijuhlassa.

"Mutta silloinhan menisi kaikki myttyyn, syntisen lunastus, pelastus?"

"Vaikka menisikin, minun puolestani menkoon ja on mennytkin--se nyt on
eri asia, joka ei kuulu tahan. Mutta ei sen tarvitse menna siihen. Jos
sinun on valttamatonta uskoa johonkin itseasi parempaan, ylempaan,
valittujen avustajaan, syntisen koiran suosta nostajaan, niin usko
Jeesukseen itseasi parempana ihmisena, ihanneihmisena, taydellisimpana,
joka on elanyt, koeta jalitella hanta, jos voit--ja onhan niita muitakin:
Sokrates, Franciscus Assisi, marttyyrit, historia on taynna niita
schutsmanneja--mina en valita. Mene yliopiston kirjastoon ja lainaa ja
lue Bibelns lara om Kristus--Rydberg myos todistaa, en muista nyt,
kolminaisuudestako vai Kristuksen jumaluudesta--etta kasikirjoitusten
jaljentajat ovat lisanneet eraita paikkoja--vississa tarkoituksessa,
niinkuin on todistettu."

"Todistettu?"

"On, usko minua, _siita_ ei ole epailystakaan, etta eraita paikkoja on
jalkeenpain lisatty, ensin sulkujen sisaan, sitten viety tekstiin, sitten
jatetty sulut pois, sitten alleviivattu ja lopuksi painettu ne paikat
lihavalla raamattuun."

Han sanoi sen niin varmasti, niinkuin se olisi ollut itsestaan selva
vastaanvaittamaton asia, tieteellinen totuus, aikoja sitten ratkaistu.
Sitten han haukotteli ja nukkui samassa.

Eiko siis olekaan lunastusta, ei pelastusta, ei mitaan apua ulkoapain,
ylhaalta pain, tassa kurjuudessa? Eiko ihmisella olisi apua muusta kuin
itsestaan, eraasta esimerkista, jota on koetettava noudattaa?
Mahdollisuuskin, etta niin voisi olla, huimasi, juuri kuin olin
menettanyt yhden tuen, naytin saaneeni toisen.... Ryhdyn siis rakentamaan
sille pohjalle. Alan jo huomenna, rupean pyrkimaan ihanne-ihmiseksi, kayn
toteuttamaan--semmoinen paatteleminen kay pian silla ialla. Herasi
uhmakin. Kaikki voimat kokoon, kaiken heikkouden uhallakin! En ole viela
suossa suuta myoten. Uin maihin omin avuin, vaikkei pelastusrengasta
ristinpuun korkeudesta minulle heitettaisikaan.

Mina yhtakkia luulin omistavani sen voiman, ihmisen oman voiman. Olin
ainakin saanut oljenkorren. Miksei toinen ihminen voisi sita mita
toinenkin? Han on voinut kuolla, miksen mina voisi elaa. Tuntui kuin
minussa sina yona olisi tapahtunut suuri ihmeellinen herays.

Tahdoin sanoa sen hanelle heti aamulla, kuulla, mita han ajattelisi. Olin
ollut hanen oppilaansa huonossa ja hyvassa. Han nukkuu ja kuorsaa.
Herattyaan han on kartyinen, paivan han juoksee rahaa lainaamassa
vekseliensa uudistuksiin. Vasta illalla han virkoo kapakassa ja on valmis
aatteilemaan.

Vaikka pelkaan, etta han tavallisuutensa mukaan pilkkaa, en nyt valita.
Han kuuntelee intomielista ihastustani elamani uuteen ohjelmaan. Han
yhtakkia ei pilkkaakaan. Katsoo minuun surumielisesti ja saalien.

"Tee voitavasi, koeta parastasi, minakin olen koettanut useampaan kertaan
silla pohjalla. En koeta enaa--ei ole ollut siitakaan apua. Henki on
altis, mutta liha on heikko. Se on ihana paikka raamatussa, ylen ihana ja
tosi kuin Jumalan sana. Mutta ehka sina onnistut. Mina en viitsi enaa,
olen kaikessa tapauksessa mennytta miesta. Mina kerron sinulle, missa
maarin en onnistunut. Koetin viimeksi muutama paiva sitten--jaa, kai se
oli pari kolme yota sitten--milloin mina olin viimeksi koko yon poissa ja
tulin ihan markana kotiin?"

"Lauantaina."

"Niinpa niin, sunnuntaita vasten, se sopii. Paadyin lopulta sinne,
'Punaiseen helvettiin', Svean luo. Se on muuten ainoa helvetti, joka on
olemassa ja jossa olen ollut ja jonne aina menen--sita toista ei, ikava
kylla, ole, siella olisi sielun ainakin lammin olla. Nyt ruumis kuopataan
kuin koira ja sielu menee kankaalle ja menkoon--mutta mina olisin
ennemmin tahtonut menna mereen, ja johan mina sita varten meninkin sielta
jaalle Ursinin kallioiden kohdalta, mihin Groohaaran punainen majakkatuli
pilkottaa. Katso, mina olin herannyt siella--hyi!--tyhja kukkaro, tyhja
ruumis, tyhja sielu ja paha maku suussa. Oli ihan tyven vastasataneen
lumen jalkeen ja paistoi aamuyon kuu. Sirpalesaaren ulkopuolella oli
musta meri. Pelastus, vapautus, unhotus! Ei, vaan oma voima, viimeinen
ponnistus, nyt mina sen teen, kuolen pois kaikesta suuresti, jalosti,
hienosti, naytan itselleni, naytan koko maailmalle, kuolen itse omien
syntieni sovitukseksi, kuolen niinkuin roomalainen ammeeseen--
Suomenlahden lainehisin. Rahja! Siita ei tullut mitaan.... Mika epatoivo
ja hapea, ettei taaskaan ollut kestanyt, oli antanut jalkansa luiskahtaa,
otteensa heltia--ratkaisevimmalla hetkella--ja kun se niin heltii
ratkaisevimmalla hetkella, heltii se aina. Tiedatko, miksi mina olen
tammoinen? Siksi, ettei minulla elamassani ole ollut ketaan, joka olisi
minua rakastanut. Jokaisella pitaa olla elamassa joku, joka hanta
rakastaa ja jota han. Solvejg! Lue se kirja. Onko sinulla tulta?"

Istuimme Esplanaadin kaiteella, jonne olimme joutuneet, kun ravintola oli
suljettu. Han sai tulta ja sytytti. Putoili leppoisasti lunta.

"Mina tallustelin lumessa puolipolveen--saakelin raskasta
talvipalttoossa ja kohmelossa.--Sinulla, keltanokalla ei ole
aavistustakaan siita, mita on rakkaus ja kaipaus"--han on kai noin
kuusitoista vuotias--"kaikki, kaikki, mika on ihaninta ja puhtainta, mina
menen nyt kuolemaan hanta ajatellen, puhdistaun hanta ajatellen"--han
kulkee takaperin niinkuin siella puutarhassa, jossa han hyppeli
kaytavalla, kirsikkamarja suussa ja toista minulle tarjoten, houkutellen
juoksemaan jalessaan--"semmoista tyttomaista veitikkamaisuutta, niinkuin
ne ... voi ihanuutta, voi kauneutta, voi puhtautta sydamen ja sielun!
Nain hanet siina edessani jaalla. 'Han kanteloa soitti ja laulun lauleli,
han tunteheni voitti ja heltyi syomeni' ... ei han soittanut, vaikka
kylla han soittaakin ja laulaa, kuorossa, taalla, han on tyttokoulussa.
Mina kiiruhdan, mutta hengastyn enka jaksa edemma kuin Sirpalesaaren
paahan. En voi astua askeltakaan paksussa lumessa ja talvipalttoossa ja
kohmelossa, taytyy levata, lysahtaa markaan hankeen, en jaksa
fyysillisesti ... ja kun olen levannyt, en jaksa psyykillisesti; kammon
kuolemaa, vaikkei minulla ole elamasta odotettavana ei niin mitaan. Mina
sanoin silloin itselleni tekosyyksi sen, etta huomenna lankee vekseli ja
etta kunnon miehen kunnia muka vaatii, etta se on jarjestettava,
ennenkuin jarjestaa taman toisen--mutta se oli tietysti tekosyy. Mina en
uskalla, minulla ei ole voimaa edes kuolla--lahdin Ursinin kalliolta ja
paadyin Sirpalesaareen ... toivon, etta sina paaset pidemmalle, poikani
... mene ja tee toisin ... uusi uskosi sinua auttakoon. Amen. Nyt mennaan
kotiin. Onko sinulla markka ... ei, minulla onkin. Ishvoshjik!"

Seuraavana paivana mina lahdin--pakenin. Etten joutuisi siella vieraalla
maalla omine voimineni hukkaan minakin, koska ei kukaan minuakaan
rakasta.

Sinahan olit silloin siella, mutta enhan sinusta mitaan tiennyt. Sinahan
olit se tytto, joka oli hypellyt hanen edessaan puutarhan polulla. Han ei
saanut sinusta voimaa kuollakseen, mina sain sinusta voiman elaakseni--
viela kuolemasikin jalkeen.

Tulin tanne eramaahani enka palannut sinne enaa koskaan.

Saali, etta meni tama suloinen sunnuntai hukkaan naissa. Kuuluu
kirkonkellon loppukumaus. Jumalanpalvelus on paattynyt, kirkkovaki tulee,
toiset ajaen, toiset soutaen.

       *       *       *       *       *

Puhuimmehan naistakin menneistani joskus. Sina, joka ymmarsit kaiken, et
koskaan oikein ymmartanyt, et paassyt perille siita, miksi on tarpeen
sellainen auttaja, pelastaja ja tuki. Sina et koskaan ollut semmoista
tarvinnut. Olit syntymastasi sita tekoa, etta helahdit heti oman aanesi,
niinkuin parhaasta metallista valettu kello--hopeakello. Se kello oli
tietamattasi soinut hanenkin, vanhan toveriparan, sarkyneeseen sieluun.
Sinulle ei ollut tuottanut mitaan vaivaa olla hyva, jalo ja puhdas, olit
terve ja tahraton seka ruumiillisesti etta sielullisesti. Mika ihana
ihminen sina siinakin suhteessa olit! Ilman kiusausta korvessa, ilman
taistelua, voittamisesi tarvetta tai tappion vaaraa.... Ei mennyt
sittenkaan hukkaan tama sunnuntai, saatuani sanoa viela taman.




On viela yksi taival, ennenkuin tulen perille, sinne, missa sinun aikasi
alkaa. Se on vuosilta ja tapahtumilta pitkakin, mutta elamyksilta lyhyt,
silla niita ei oikeastaan ollut kuin yksi ainoa: kaipuu. On kuin ajaisin
ja ajaisin, yksin, talotonta taivalta, vaikka ajan paljonkin ohi. Ajan
paljon ohi, naen tieni varrella taloja ja kylia, poikkean niihin, olen
mukana tapahtumissa ja ihmisten touhuissa. Isa kuolee, saan haltuuni
taman talon ja hoidan sita aidin kanssa. Me menestymme, otan osaa
kunnallisiin ja kansallisiin. Uurtelen tavallaan uraakin, silla mina
naytan heille, etta herrastakin voi tulla talonpoikana mies eika renttu,
viela parempi talonpoika kuin talonpoika itse. Minahan taalla yritan,
neuvon ja otan alotteita heidankin hyvakseen. Pysyn pystyssa--omin
voimin--olen taydellisesti hermojeni ja lihasteni ja janteideni ja
tunteitteni herra--tulen helposti toimeen ilman sita vanhaa yhteisuskoa--
saan itsessani aikaan sisaisesti paljoa enemman kuin kukaan muu--katselen
saalien heita, jotka hakevat turvansa lunastuksista ja pelastuksista ja
semmoisista. Mita lienenkin menettanyt, en ole menehtynyt. Tunkee joskus
epaily: kannattaako? en koskaan saa palkkaani, en koskaan kohtaa hanta?
Missa mina taalla hanet kohtaisin? Mutta vaikkei han tulisikaan, en tee
tata palkan vuoksi, mina sittenkin olen uskollinen; koska en saa olla
hanelle, jota minulla ei ole, niin saanhan itselleni, ainoalle, joka
minulla on.

Eika kuitenkaan mikaan kaikesta tasta kaiu _muistelun_ arvoisena
mielessani eika ole taman taipaleenteon oikea sisalto. Sielta tanne
saakka soi senaikuisen elaman ainoana johtosavelena se, mika yksinaiselle
matkamiehelle: reen alati yksitoikkoinen ritina, tiuku, kulkunen, joka
soittaa aina vain samaa aihettaan: kaipuuta, kaipuuta, onnen ikavaa,
milloin vahan aanessa nousten, milloin vahan laskien--ylamaet, alamaet,
metsatiet, viittatiet niemesta niemeen, varsinkin talottomat taipaleet,
loppumattomasti. Enka tieda, mihin matka on paattyva ja milloin, tuskin
minnekaan ja milloinkaan.

Kaikki muu kuin kuolee, kaipuu yksin elaa, vuodesta vuoteen, aina
tyydyttamaton, aina hivuttava, valista jaytavakin, se ainainen
yksinaisyys, ystavan ikava, ja toverin ja henkiheimolaisen tarve.

Sita elattaa eramaa ja autiot ulapat, niiden avaruus, suuruus, hiljaisuus
ja yksinaisyys ja matkojen kaukaisuus. Sita elattaa kolkko viima,
paahtaessaan pohjoisesta--tai on tyven ja revontulet palavat. Sita
elattaa kuikan huuto yli suurten selkien--kuovi, joka valittaen kutsuu
soiden takaa omaansa,--halli, joka ulvoo haikeuttaan peninkulmien paahan,
vaaralta vaaralle, toverilleen, jota ei koskaan ole tavannut, vaan jota
kuitenkin vaistoo, niinkuin viimeisessa toivottomassa kaihossa, tienneeko
itsekaan minka, tai ulvoo sita taivaalle kylmaan kuuhunkin, mihin silla
ei ole mitaan mahdollisuutta paasta.

Sita elattaa hankia sulattava paiva ja myohaan yohon tippuva raystas--
puro, joka kevatyona soittaa--tai kun kesatuuli kulkee sihisten yli
heilimoivan pellon--tai kun kay syysmyrsky ulapalta ja notkistaa
vastarannan puut ja lepanlehdet nurin, valkoisen puolen paallepain....
Tai kun on tammoinen ypoyksinainen sunnuntai-ilta ja hanuri kuuluu
sillalta ja heillakin tuntuu olevan haikea ikava, vaikka tanssivat.

Naista se elaa ja naissa se kasvaa--ja mina odotan ihmetta lumoja
luomaan, odotan jotain tulevaksi, vaikka tiedan, ettei tule. Silla minun
taytyy, koska se on ainoa, jonka kautta olen kosketuksissa kanssasi. Kun
sen joskus kadotan, sita kaipaan--kaipuutani. Se on kuin kytotuli lumen
alla suossa, suitsutus tuntemattomalle haltijalle, josta en tieda, onko
sita, onneni haltijaa, enaa minulle olemassakaan.

Vaan jos se sittenkin olisi? Jos yhtakkia olisit tullut, seisonut tiella
odottamassa ja pyytanyt pysahtymaan ja noussut tahan rekeen ja sanonut:
"Siinahan olet, loysinpas, saanko seurata?" Sita kuvitellessani:--etta
joku etsii minuakin, niinkuin mina hanta--kaihon kulkunen lakkaa
soimasta, yollinen viima puhaltamasta, tulee tyven ja sappi kuun
ymparilta katoaa. Nakohairiossa joskus tapahtuukin niin, olet tulevinasi,
tinarinta tienkaanteessa, kuutamossa, samassa haihtuaksesi kuin vitilumi
hangella ... ja jainen kuusi tiepuolessa taas kohisee ja tiuku ja
kulkunen yha itkee ja mina istun paa hupussa syrjin viimaan ja viluuni.

Ja kuitenkin olit jo--tiedanko kuinka monta kertaa--kulkenut tieni
poikki, ohitseni siella, mista pakenin tanne, tietamattani,
aavistamattanikaan, etta sinua oli olemassa. En ole voinut ikina
ymmartaa, etten sinua jo silloin tavannut. Kuinka ei joka hermo
tiedoittanut, etta tulit minua vastaan, kun tulit vastaani joka paiva,
monta kertaa paivassa, kulkiessani samaa katua kuin sinakin? Kuinka ei
sieluni soinnahtanut sinua, kuinka en erottanut aantasi muiden aanista ja
nauruasi muiden naurusta, silmiasi muiden silmista, en kayntiasi, en
palmikkoasi, kun tyttoparvi, jossa sinakin kuljit, hulmahti ohi?

Kuinka oli henkeni niin epaherkka, kuinka sieluni siihen maarin turto?




Eika henkeni sittenkaan ollut epaherkka--eika tuntoni sittenkaan
turto....

Muistatko--?

Kuulen ensin aanen ja tiedan samassa, etta se on sinun. Naen sitten
notkahtavan vartalon ja tiedan, etta se on sinun, ja kun samassa naen
kasvosi ja katseesi, alhaalla laiturilla, pyorahtaessasi pain laivaan ja
katsahtaessasi ylos kannelle, tiedan kolmannen kerran, etta se olet sina.

Seison alakannella avatun laivaportin kohdalla. Koivuilla koristettu
juhlalaiva, joka jarvea kiertaen on kulkenut sillasta siltaan, noukkien
laulujuhlaan tulijoita, on pysahtynyt taas muutamaan, ja laivan portti
avataan.

"Vielako me mahdumme, herra kapteeni?" kysyy helea aanesi neitoparven
keskesta.

Kumartaen ja tehden kadellaan keikailevan liikkeen sielta alas vanha,
kohtelias kapteeni vastaa:

"_Teille_ taytyy aina olla tilaa minun laivassani, keijukaiset.--Seis!--
Takaisin!--Lankonki alas."

Teita on retkikunta nuoria neitoja, kaikki samanvarisissa ja -kuosisissa
urheilupuvuissa, kukkia rinnassa, matkasauvat kadessa, selassa pienet
reput. Teissa on jotain, joka ei ole takalaista. Ette malta odottaa
porraslaudan laskemista, vaan hypahdatte, sina ensimaisena, sillalta
suoraan laivaan. Tartut toisella kadellasi kaiteeseen, toisen saan mina
ja nostan sinut sisaan.

"Kiitos," sanot sina, ehtimatta katsoa auttajaasi.... Sitten sina katsot
ja toistat: "Kiitos!" saestaen sita silmayksella, jonka luulen sanovan,
etta olit mielellasi antanut minun auttaa, niinkuin se olisi ollut
sinulle iloinen yllatys. Sitten riennatte kaikki ylakannelle, josta teita
tervehditaan ja huudetaan tulemaan.

Kun toinnun, olen tajunnut: elamani ikuinen onni--tai sen ikuinen
onnettomuus--on kulkenut ohitseni ... kaikki on ratkaistu, en tieda,
miten, olipa miten tahansa, mutta ratkaistu se on ... jos han ei ole se,
ei hanta ole eika tule.

Tapaan sinut ylakannella laamannin vaen seurassa. Ne ovat ottaneet sinut
haltuunsa niinkuin omansa, niinkuin sukulaisensa, nuoret herrat
sinuttelevat sinua, kyselevat teilta jalkamatkastanne, siina nauretaan ja
ilakoidaan. He, nuo uusmaalaiset keikarit, ovat sulkeneet sinut
piiriinsa, kohdellen sinua silla teennaisella, suojelevalla, itserakkaan
ivallisella hienostelulla, joka minua heissa aina on tympaissyt, noissa
minulle kuin vierasverisissa, herrasrotuisissa, kyomynenissa, piikojensa
pitajissa, isansa pojissa, tuon vanhan elostelijan, aina sikariaan
imevan, punanenaisen ja -naamaisen, valkoliivisen totisedan. Joka kerta
kun tulevat tielleni, mina vavahdan ja vaistan heita kuin metsanelava
vierasta hikea. He koettavat olla minulle tuttavallisia, kun joskus
tavataan, mutta ovat samalla suojelevaisia, jota en voi sietaa. Olet
heidan saarroksessaan, lasket leikkia heidan kanssaan, naurat, olet
hilpea, mutta samalla mina mielihyvalla totean, etta olet hienompi ja
sivistyneempi kuin he, jotenkuten eristayt ja pidat heita valimatkan
paassa.

Yhtakkia sina siella kaannyt, niinkuin etsisit jotakin, naet minut, saat
hamillisen ja samalla iloisen ilmeen, ja virkat jotakin laamannin
tadille. Han on ainoa siina perheessa, jota siedan, hieno, vanha rouva,
aidin ystava, salaisesti herannyt, joka valista tulee meille puhumaan
huoliaan. Han viittaa minut esiin ja esittelee meidat, laamannin herrojen
vaistyessa silmiaan siristaen ja antaessa hitaasti tilaa minulle,
kotikutotakille. Sina astut heidan piiristaan ja ojennat minulle katesi.
Kasvoillesi leimahtaa elava, herkan sielun valiton valahdys, joka nayttaa
ilmaisevan herttaista hyvaa sydanta ja pohjatonta, kirkasta
hyvantahtoisuutta ja koruttomuutta, ujoa ja samalla avonaista ja iloista
mielta--heijastaen sen pohjaa samalla kuin pintaa niinkuin kirkas
lapikuultava poreileva lahde. Ethan osannut etka tahtonut koskaan salata
etka peittaa mitaan etka olla muuta, kuin mita olit--tiesin aina, mita
ajattelit ja tunsit--joka teki olon kanssasi turvalliseksi ja suhteemme
suoraksi.

"Olemme oikeastaan vanhat tutut", sina sanot, ja katesi ote on luottava
ja luja niinkuin toverin.

"Missa herrasvaki on tutustunut?" kysyy joku herroista.

"Minulla oli ilo auttaa neitia laivaan", mina sanon.

"Olen tuntenut teidat jo kauan sitten--te ette tietysti muista etteka
voikaan?"

Ja sina kerrot nauraen, punastuen, mutta siita valittamatta, luontevasti
ja avomielisesti, kuinka olin harva se paiva tullut teidan
koulutyttoparveanne vastaan Bulevardinkadulla. Olitte "ihastuneita"
kotikutosarkaiseen ja naapukkalakkiseen.

"Siis vanha flamma--onnittelemme!"

"Te punastutte molemmat!"

Ja he jatkoivat tahan tapaan, joka minulle aina on ollut sanomattoman
vastenmielista ja epasivistynytta. Sina et nayttanyt valittavan, vaan
sanoit hilpeasti:

"Tiesimme, missa asuittekin ja kenen kanssa."

Mainitsit vanhan asuntotoverini nimen--sinako siis olit se
hanen kirsikkatyttonsa? Kerroit hanen olevan siella maalla,
kansakoulunopettajana, naimisissa eraan kunnon talonpoikaistyton kanssa,
jonka olitte hanelle toimittaneet ja joka oli tehnyt hanesta miehen.

Kuulin kaiken tuon, mutta koko ajan mina vain ajattelin tata yhta: han on
nahnyt minut, vaikka mina en ole nahnyt hanta, han tunsi minut ja han
tahtoi tutustua minuun uudelleen, ja sen kaiken han sanoo noiden kuullen.

Kapteeni tuli samassa, saatuaan laivansa kayntiin, pyytamaan, etta sina
olisit niin erinomaisen ystavallinen ja herttainen, etta antaisit
juhlayleison kuulla kuorosi ihanaa laulua. Sina suostuit koreilematta.
Asetuitte perimmalle kannelle pyorylaan hulmuavan lipun alle koivujen
keskeen. Lauloit itse mukana. Kuorosi naytti tulkitsevan vain sita, mika
silla oli sinua. Tyttosi olivat kuin toisintoja sinusta, niinkuin
kamarineidot prinsessastaan, kasvojen ilmekin sama kuin sinulla.

Olin kai kuvitellut itselleni ulkomuotoasi ja olentoasi jonkinlaiseksi
kaikkina naina kaipuuni vuosina. Koettaessani nyt saada esille kuvaa,
jonka mahdollisesti olin luonut sinusta itselleni ennen tata tapaamista,
en saa esille pienintakaan piirretta, joka olisi toinen kuin se, mika
siina silmanrapayksessa, kun kuulin aanesi ja nain vartalosi ja kohtasin
kasvojesi ilmeen, painui mieleeni olevaksi ja olleeksi.
Sinua ymparoi siina viilea tuuli ja paivanpaiste ja siniset laineet ja
liehuvat liput ja juhannuskoivut kannella. Terve vari, kylma hipia, mutta
silma tumma ja lammin ja hymy monivaihteinen, silman ymparys herkka--
paavaikutus raikkaus ja pirteys ja luontevuus ja hempeys.

Laulunne loputtua katettiin teille kahvipoyta kannelle, ne ottivat,
laamannin vaet ja kapteeni ja muut herrasvaet, teidat haltuunsa ja
sulkivat piiriinsa. Mina istuin syrjassa toisella puolella kannen, josta
voin sinut nahda. Olit mukana, mutta kuitenkin niin, kuin et olisi ollut
oikein kotonasi, omassa heimossasi, niinkuin olisi katseesi joskus
etsinyt jotain, kurkottautunut toiselle puolelle jonkun esteen yli,
kuuntelit, mita sanottiin, mutta hajamielisesti, ja kysyit uudestaan. Ja
minulle riitti onni, niinkuin monesti ennen, nahda ja kuulla ja koota
itseeni kaukaa. Olit omani, niinkuin laulajatar tai nayttelijatar on,
hanen omalla ottamallaan oikeudella, sen, joka hanta enin ihailee ja
parhaiten ymmartaa. Vaatimatta hanta erikoiseksi omakseen han ottaa
kaiken, minka se muillekin antaa, mutta han luulee ottavansa ja
omistavansa samalla joukon erikoisuuksia ja hienouksia, joita muut eivat
muka huomaa. Aloin omistaa sinun kaiken kansan kauniistasi sen, mika
mielestani kuului vain minulle ja minka mina, vain mina, kykenin ottamaan
ja olin oikeutettu saamaan: erikoisen vivahduksen aanessa, varahdyksen
huulilla, paan ja palmikon viivan, tavan, milla veit kupin huulillesi ja
nielit--lopulta kaiken, niin ettei sinussa sittenkaan ollut mitaan, mika
olisi voinut olla muiden. Kun vaikutit minuun niin erikoisesti, niin
voimakkaasti, et voinut olla toisen, sinun taytyi olla vain minun ja
minua varten. Et voinut olla tarkoitettu muille kuin minulle, ei mikaan
voinut olla olemassa sinussa ilman minua. Mina olin kuin sen olemassaolon
ehto ja edellytys. "Et muille neito nuori, vaan minulle neito nuori!"
Sinussa oli minulle jotain synnynnaista, salaperaista sukulaisuutta, omaa
pyhittamaani ja itselleni vuosien kaipauksella vihkimaani, ansaitsemaani
etuoikeutettua. Olit minun siksi, etta minulle sovit paremmin kuin
kenellekaan. Noilla toisilla tuossa ei ollut aavistustakaan oikeasta
sinusta. Olit heille luultavasti vain yleensa soma tytto. Olit pian omani
_niin,_ etta _otin_ sinut tuosta, vein sinut taalta oman ottamiseni
oikeudella, sijoitin kotiini, tulevaan elamaani, nahden sinut
salamannopein elamyksin kulkemassa pihapolulla reippaana emantana,
kantamassa lasta keveasti ja vaivattomasti tukevilla kasivarsillasi,
vaimona, aitina heti samalla kuin morsiamena. Ohjelmoin siina koko
tulevan elamamme onnen.

En tiennyt viela edes, kuka oikein olit, en edes, mika oli etunimesi.
Ystavallinen, herkkavaistoinen laamannin tati yhtakkia istui vieressani
ja kehoitti liittymaan seuraan, hanen tuolinsa oli vapaa; mutta kun mina
kiitin ja tein tilaa sivullani, han jai ja alkoi kertoa sinusta. Olet
orpotytto, setasi, tuomarin tadin veljen, kasvatti, olet suorittanut
kokeet jatko-opistossa ja myos seminaarissa, silla aiot opettajaksi, joka
ala sinua miellyttaa, koska rakastat kansaa ja tahdot uhrata elamasi sen
valistamiseksi--jollet sita ennen joudu naimisiin, niinkuin on hyvin
luultavaa.

"Aini on niita tyttoja, jotka ennen tai myohemmin menevat naimisiin ja
parasta se onkin; sillakin alalla heita viela tarvitaan, vaikka voihan
olla hyva, etta he sita ennen harrastavat muutakin. Han on aitityyppi,
meidan pikkutytot olivat aivan rakastuneita haneen, niinkuin kaikki
muutkin. Pappa ja pojat ovat miltei mustasukkaisia toisilleen. Pojat,
jotka niin usein riitelevat, ovat olleet kuin enkeleita keskenaan."

"Han on kovin hauska ja miellyttava tytto, ja kovin musikaalinen", jatkoi
han.... Meilla oli tavattoman hauska ... ne saivat aikaan sekakuoron ja
lauloivat saarissa ja jarvella. Meilla oli aivan juhlaviikko. Minua han
oikein hemmoitteli--en ole, jumala paratkoon, semmoisella juuri pilattu.
Toivon, ettet ymmarra minua vaarin. Mutta kuinka aitisi jaksaa? No, nyt
sielta nakyy kaupunki.

Laamannin tadin puhuessa ja sinua katellessa sina olit koko ajan ollut
hymyily-yhteydessa hanen kanssaan ja siita oli kuin pirahtanut jotain
minullekin. Lahestyttaessa kaupunkia sina jouduit liukumaan minusta ja
tama kosketus hammentyi.... En kayttanyt lyhytta tilaisuutta paastakseni
puhelemaan kanssasi. Seisoit hetken yksin katsellen kaupunkia, jossa
liehui juhlalippuja kaikilla katoilla sita ymparoivien kukkulain tummaa
taustaa vastaan, ja rannassa kiilsi vastamaalattuja laivoja ja parveili
heleapukuista juhlayleisoa, juhlamerkit rinnassa, ja nuoria ylioppilaita
marsalkkanauhoissa. Sinulla oli kasvoillasi ihastunut, miltei
haltioitunut ilme. Sitten katsahdit taaksesi laivaan ikaankuin hakien
jotakin, jolle olisit tahtonut sanoa jotain, mutta katseemme eivat
osuneet yhteen ja samassa olivat laamannin herrat taas takanasi
tarjoutuen kantamaan tavaroitasi. Heilla oli tuttavia rannalla vastassa
ja he veivat sinut mukanaan. Emmehan saaneet koko juhlan aikana
paljoakaan tavata emmeka vaihtaa montakaan sanaa. Mutta mina luulen, etta
sina tiesit minusta niinkuin minakin sinusta. En kadota sinua
nakyvistani. Asut samassa talossa puistotorin varrella, missa laulajatar
silloin ennen, ja tulet samaan ikkunaan kiittamaan serenaadista, jonka
ylioppilaat--kai laamannin herrojen toimesta--panevat toimeen sinulle ja
kuorollesi. Teilla on juhlassa suuri menestys. Seurailen sinua
juhlakentalle ja laulajaisiin ja kaikkialle--kaukaa. En paase
kosketuksiin kanssasi enka erikoisemmin koetakaan. On kuin tahtoisin
viela olla kiinni kaipuussani, pyrkimatta sen tyydyttamiseen. Valista on,
niinkuin en hennoisi viela sijoittaa sita mihinkaan oleelliseen. Etsin
kylla tilaisuutta, mutta en sita valmista, vaan jatan sen tavoittamisen
sattuman varaan. Olen yha edelleen selvilla siita, etta kohtaloni on
ratkaistu:--joko--taikka ... kaikki--tai ei mitaan ... kolmatta ei ole.--
Mutta on kuin olisi arvan onnistumisen taikana, etten itse saa ryhtya
sita vetamaan enka ratkaisua kiirehtimaan. Hedelman pitaa pudota puusta
omasta painostaan minun sita ravistamatta. Sinunkin pitaa kaivata ja
tulla, ainakin puolitiehen, minua vastaan, sinunkin on astuttava
askeleesi. Koska juhlakentalla ja muuallakin menet muiden luo, mikset
tulisi minunkin luokseni, jos sinulla siihen olisi tarve? Olethan
tietystikin huomannut, etta seurailen sinua kaikkialle. Tiedat jo, mika
on tarpeen, voidaksesi ottaa jonkun kehoittavan askelen, vuorostasi
sinakin. Ja mina odotan ja toivon sita.

On kaikkien kuorojen huviretki laivalla. Varaan jo ajoissa itselleni
paikan, istun ja odotan, taalla varmaankin olen saava paremman
tilaisuuden tavata sinut kuin juhlakentalla, jossa aina olet mukana
jossain ohjelmassa tai omaistesi ja ihailijoittesi ymparoimana. Laiva on
jo taynna vakea ja lahtovalmiina, mutta sinua ja kuoroasi ei nay. Odotan
niin kauan, etten enaa voi poistua. Siita tulee ikava retki minulle
valinpitamattomien tuttavien seurassa, minun taytyy kuulla lakkaamatonta
laulua, joka minua tympaisee, kun sinun kuorosi ei ole mukana, ja
laulujen valissa iankaikkisia, isanmaallisia puheita, jotka pyrkivat
lentoon, mutta eivat paase, rapyttavat vimmatusti, mutta eivat osaa
nousta. Eivat muutkaan niita kuuntele, vaikka huutavat elakoota ja
taputtavat kasiaan niiden loputtua kiitokseksi siita, etta vihdoinkin
loppuivat--alkaakseen uudelleen.

Kun vihdoin viimein olimme kaantyneet ja olimme lahestymassa kaupunkia,
tuli sielta vastaan toinen laiva, menossa etelaan, taynna juhlakansaa,
joiden joukossa, laivan sivuuttaessa toisensa, nain kuorosi sen kannella.
Tietysti sinakin olet siella. Olen nakevinani sinut, mutta sina et nae
minua. Heilutat liinaa, niinkuin et oikein tietaisi kenelle, ikaankuin
haparoiden, toiselta rannalta, ainoastaan olemassa oloasi ilmaisten--
kuvittelin, etta heilutit minulle, vaikken uskonutkaan. Mitapa sina
minusta, mitapa minusta kukaan?

Naissa juhlissa on minusta yhtakkia jotain teennaista ja kieroa ja
vaillinaista. Ne ovat olevinaan kansanvalistusjuhlia. Keta taalla on?
Herrasvakea enimmakseen, tuskin yhtaan talonpoikaa, ei ainoatakaan
tyomiesta ottamassa osaa. Suomen suuret salot eivat ota niihin osaa. Ei
nailla tallaisilla Suomen kansan pohjakerroksia valisteta ja herateta
eika niiden henkea ravita. Korpien katkoihin olisi mentava puhumaan ja
soittamaan, kylasta kylaan, torpasta torppaan, koyhan kansan
trubaduurina, niille, jotka eivat tieda, etta heillekin on jatetty
kantelo jalelle. Jos minulla olisi ollut se pikkukuoro, olisin tiennyt,
minne sen kanssa menna, en olisi tullut tanne, en mennyt laamannin
herrojen huviksi heidan saariinsa soittamaan.... Mina siis saan puskea
yksin sitakin turvettani, tasta lahtien niinkuin tahankin asti. Tunnen
saavani siihen uutta sisua ja uutta kiristavaa voimaa. Ollappa minulla
toveri, ollappa meita kaksi!

Mina jo paatan: tahdon saada sen selvaksi hanelle, joka meni minulle
hyvastia heittamatta, lahden hanen jalkeensa sinne etelaan talla samalla
laivalla, joka ilmoittaa lahtevansa tunnin kuluttua. Menen sinne sen
vanhan toverini luo, sielta jollain tekosyylla sinun luoksesi, haen sinut
kasiini vaikka maailman aarista.... Siirryin tietysti sittenkin omaan
laivaan, joka sekin lahti tunnin kuluttua. Voitin itseni--muka. Silla
oliko se nyt sittenkaan mikaan voitto? Eiko olisi ollut suurempi voitto
voittaa itsensa toisapain, ottaa kerrankin kohtalonsa omiin kasiinsa eika
antaa sen aina johtaa? Koska kuitenkin olin varma, peruuttamattoman
varma, nyt sinun mentyasi, etta olit se ainoa ja oikea.

Kiduin kylman yon kippurassa laivan kannelle, pelastusvyo paani alla.
Kavelin raskaan taipaleen laivarannasta kotiin.

Miksi sittenkin olin ollut niin saamaton, miksen sittenkaan tarttunut
onneni ohjiin?

Siksiko, ettei niin pitanytkaan, koska niihin on kenenkaan itsensa turha
tarttua, turha koettaakaan temmata niita itselleen ja pakottaa omaan
puoleensa sita, minka on mentava toisaanne? Ovat luulleet sen voivansa,
maailman valtiaat. Ovat olleet olevinaan ohjissa. Olivatkin kohtalotarten
ruoskan alla ja sen alla huohottivat, huohottivat ja sen alle naantyivat.
Ei kukaan ole oman onnensa seppa, viela vahemman muiden. Ainoa, jolla voi
tehda tyhjaksi riippuvaisuuden tehon, on: ei ohjata, ei uhmata, vaan
kyyristya ja kestaa.

Minulle yritti tulla tama taytymykseen tyytymisen mieli, mutta mina
tyonsin sen silloin viela ovesta takaisin.

Kapinoin tietamatta mita vastaan.... Menisinko sittenkin sinne etelaan?

Mutta mina puskin pohjoista kohti, minun taytyi saada jostain itselleni
turvaa, ja mina painoin eramaahani ja eramaani taa niinkuin ennen.

Viimeinen erotaival alkaa.




Olin pannut hanta varten, kuviteltuani ja kaivattuani varten, taalla
uuteen kuntoon vanhat huoneet ja liittanyt vanhoihin uusia, olin
muokannut hanta varten maat, raivannut uutispeltoa, ojittanut suota,
kyntanyt vaot ja kylvanyt hanelle niihin. Hanta varten kalkkoi kirves
hirsimetsassa, soljui auringossa valkkavalla talvisella tiella
rakennuspuu pihaan, sinkoili lastu uuden kesaaitan salvoksella maaliskuun
auringossa kuin koskessa vesipisarain parsky. Han oli tulevinaan
valipalaa tuomaan, nousevinaan telineille, piiluni iskeytyi levahtamaan
hirren paahan ja mina istuin hirrelle ja minulle ojentui hoyryava juoma
ja vastaleivottu lamponen, han viipyi ja ihasteli tyoaloja, suunnitellen
apuna, miten tama ja miten tuo--han lahti omiin askareihinsa,
notkahdellen, hyrahdellen ja kerta viela jalelleen katsahtaen ja haipyi--
mutta ei kadonnut. Oli taalla, vaikkei ollut, mutta oli tuleva kerran.
Mina hanta varten rakentelin ja laittelin, se elamani ainoana
tarkoituksena ja se tarkoitus ainoana ilona. Veistelin talvella
soutuveneen, sivelin siihen ruskean tervan toukokuun paahteessa,
lounastuulen liehtoessa kesaa, tein sille telat uuden uimahuoneen
viereen--sorvasin talvipuhteella rukin sijansa katsojaa odottamaan,
hoylasin sukset, raudoitin kahden istuttavan reen ja kahden ajettavat
rattaat--oli kasvatettu kotivarsasta nuorikolle nimikkovirkkukin.

Oli tullut hyvat vuodet, pelto tyonsi ruista kuin kaislaa, kaikki
onnistui, han oli se hyva haltija, joka hoiti taloa, hanta itseaan ei
nakynyt, vaan jalet nakyi muuallakin kuin vitilumella ja rannan hiekassa,
se sai minulta uhriksi parhaan, mita minulla on: ainaiset ajatukseni ja
lupaukseni, eika muuta vaatinut, siihen tyytyi. Oli kysyvinaan, oli
kaskevinaan kertomaan ja sai tietaa elamani aikaisimmatkin ilot,
hilpeimmat muistoni--kun istuin yksin ehtoisin puutarhassa koivun alla ja
kun iltarusko riutui ja lehmisavu halaili peltoa ja iltausva niittya ja
ojensivat toisilleen katta aidan nurkassa pihlajan yli. Tiesin, etta han
tulee ja ottaa iloiten vastaan, minka mina iloiten annan, en tieda,
milloin, han voi tulla milloin hyvansa, siksi taytyy taman kaiken aina
lamppuna palaa--kukkakimppu kuvan alla olkoon aina valmis ja aina tuores,
joka aamu sama ja joka aamu uusi, jossa on kaikki kukkaset kevaiselta
niitylta, kaikki toivot tulevasta ja kaikki muistot menneesta: hanelle
pyhitetyt lapsen nayt, pojan haaveet, oudot linnut, ruskea elukka tuossa
hernemaassa, valkoiset tytot ja punaiset, Taaton Tati, Satu-Anni,
Kenoveeva ja kesy hirvi, Johanna, kurjet ja joutsenet--ja etta olen
saanut takaisin vanhat ihanteet ja omistanut uusia, ollut itselleni
uskollinen--ja kuinka mielestani niiden kera kohosin ja kirkastuin,
ylenin ansiokkaaksi ja arvokkaaksi sille, jota palvelen--nuorukaisen
lupaukset ja saavutukset, taistelut ja voitot--kaikki nama tapaukset ja
ajatukset ja tunteet soiden sanoina, kerran sinulle kerrottavina.

On nyt, niinkuin olisin kautta elamani valmistellut ja pyhitellyt ne
kaikki kuin haalahjaksi, tervetuliaisiksi uuteen kotiin: iloisimmat ja
ihanimmat ja onnellisimmat elamykseni kaikesta, mita minulla siihen
saakka oli ollut.

Aitivanha on aavistanut aherrusteni salaisen tarkoituksen, arvannut
tarmoni ja tyoiloni syyn, sen herkkaan korvaan on kai kuulunut
jannittyneen tyojousen hermon varina, ja han sanoo istuessamme viikon
viimeisena iltana uuden aitan kynnyksella, minulla kadessa sen avain,
jonka mina, viilattuani sen lehden ja sita pajan jalelta sirosteltuani,
olin pudottanut hanen helmaansa, sanoo:--"Olisi jo aika ripustaaksesi
aittasi avain nuorikon vyolle."--"Ei ole viela sattunut sopivata."--
"Pitaisi katsoaksesi, olisi jo aika tuodaksesi."--"Olettehan taalla te,
aiti."--"Pian minusta aika jattaa"--ja han alkaa taas esitella omia
ajattelemiaan.--"Kun eivat minun kelvanne, etsinet itse", huokaa, kun
vaikenen.--"Mistapa mina heita?"--"Menet juhlille, siella heita
karkeloinee kassapaita sinullekin."--"Jollei joskus lentaisi lintu
raystaan alle minun liikkumattanikin?"--"Ei tule sekaan lintu
liikkumatta."--"Tuleehan tiainen ja paasky, heraan paivana kesaisena ja
siina se sirittaa."

Mutta laittoi aiti kuitenkin evaat ja lahdin--hanelle mieliksi, lienee
ollut aavistukset itsellanikin. Kavi, niinkuin kavi.

En voi enaa jaada tanne, missa kaikki liiaksi muistuttaa sinua--joka olit
taalla ollut, vaikket ollutkaan ollut--niinkuin muistutti tuonnoin, tanne
haudaltasi palattuani, ennenkuin taas tulit takaisin. Tulet joka paikasta
kummitellen vastaani, et enaa toivottuna haaveena, vaan menetetyn
aaveena. En kuule enaa aanta, vaan aanen katoavan kaiun. Ei kukaan enaa
voi asettua siihen, missa sina olit. On autiota, sisallotonta, on kaynyt
kulo, ei pala enaa aarnituli katketyn aarteen ylla. Kavaisit pesassa,
hylkasit sen, pyrahdit pois eika kukaan toinen ole ottava sita haltuunsa.
Ei ole taalla sijaa enaa entiselle kaipuullekaan, veit senkin
viihdytykseni mennessasi, otit senkin, ja omasihan olikin. Ei ole
siitakaan enaa, tarkoituksettomasta, toivottomasta, itseansa jaytavasta
ikavasta. Minun taytyy siis taalta pois, autiosta ja tyhjasta talosta,
itse aution ja tyhjan.

Minne, en tieda. Jonnekin toisaanne kuin mista tulin.

Anti-koirani, aina samaniminen, tyttaren tyttaren tytar, tietaa, on ollut
vastassa laivarannassa, on kieppunut koko paivan kintereillani,
mielitellyt, viekoitellut--juoksee rantaverajalle ja kutsuu, kulettelee
kalakonttia pitkin pihaa, retuuttaa sen rantaan, kiertaa hantaa
verkkovajan ovella, vakiutuu viimein uuden veneen kokkaan ja ulvoo--ensin
ikavasta, kun en tule enka valita, sitten ilosta, kun tulen ja alan
vaantaa hankavitsaa--tietaa kaiken, ymmartaa kaiken, jonkun vaeltavan
ihmishengen katko.

Aitivanha kysyy puutarhan portilla:

"Menetko minne?"

"En tieda niin tarkoin."

"Jos menet koskille kalaan, ota ruissakki myllyyn."

"Se sopii ..."

... silla miksen menisi koskille yhta hyvin kuin minne muuannekin.

"Ja ela tulekaan ilman lohia ja suuria sayneita--ota astia ja anna
myllarin Johannan suolata, tulee pian heinanteko ja sarpimen tarve
vaelle. Kai otat verkkosi ja onkivehkeesikin?"

Aiti tietaa, mista poikansa mieli aina viihtyy. Aiti on nahnyt mielen
mustaksi ja aavistellee syynkin: jos lieneekin juhlilla jotain etsinyt,
ei ole loytanyt. Ei tieda muuta, mutta ei utele, ei aiti koskaan utele.
Tahtoisi parasta ainoalleen, viimeiselleen--kuolivat nuorina toiset.
Aidilta ne vietiin, hanelta vietiin kaikki, minulta ei. Aiti eli heissa,
mina aina omissani. Lienenko muistanut lohduttaakaan silloin, kun olisi
pitanyt. Aiti katkee omat huolensa, kuta suuremmat sita tarkemmin. Ei
osaa nauraa, mutta ei myoskaan itkea, ei ainakaan muiden nahden, aina
tasainen, aina tyyni, yolla vain joskus kuuluu seinan takana valvovan
hiljainen huokaus, silloin surree, minka surree, aamulla on taas
ensimaisena tyoauransa kuressa. Ei han muistojaan pakene eika aaveitaan
pelkaa. Havettaa itseani naiden omien huolieni haudonta ja pettymysteni
paisutus ja oman onneni ikavan hemmottelu--enka sittenkaan voi olla sita
tekematta.

Laittoi aiti taas evaat, lahden hanelle mieliksi, lienee ollut jotkut
aavistukset itsellanikin.

"Varaja kivia koskissa--ja sano terveisia Johannalle--tassa on vahan
viemisia sen lapsille."

Kaikki han muistaa, sydan omasta tyhja, tayttaa sen toisilla, Lahdenko?--
mutta onhan kuitenkin mentava myllyyn.

Kun astun veneeseen, on kuin lahtisin pakoon, niinkuin pelkuri. Mutta kun
tartun airoon, tulee taas tarve ponnistaa pois poistumisen vuoksi. Aiti
on aiti ja mina olen mina, kumpikin hoitakoon itse huolensa, han tehkoon
sen omalla tavallaan, mina teen omallani.

Ja mina soudan suuria tyynia selkia, eika kuulu muuta kuin kaakkurin
huuto ilmassa. Tulen laajaan virran suuhun ja ylhaalla airo sipaisee
nuokkuvia ruohoja ja kumoo kaislikoita, sakeita kuin hankia, kun soudan
harhaan. Vetelen virtoja ja vuolaita suvantoja, joiden rannoilla nukkuu
suuria taloja ayrailla ja kuvastuu taivasta vastaan kaivonvintteja.
Virran suu kapenee ja tulee ne suuret luhtaniityt ja niiden lukemattomat
ladot aina etaiseen, matalaan metsanrantaan saakka, minka takana ovat ne
suuret kurkisuot, joilta kuuluu auringon noustessa silloin talloin pitkia
parahduksia. Aamuaurinko vetaa kylmaa kultaansa soitten yli nakyvalle
eramaan vaaralle. Sen alla on se koski, mihin pyrin.

Raukaisee, haukkaan evaita. Mita mina oikein sinne? Keta mina pakenen?
Maksaako vaivan? Enko ole raukka? Siinahan on ruissakki, niin--sita
vartenhan mina.  Korven reuna lahenee, veden kulku kiihtyy, joki laajenee
matalaksi sahiksi, jossa vesi varajaa kuin tuulen virin alla aina samassa
paikassa, ei murru, joskus vain jossain kulahtaa kuin nielevan kurkku.
Lahden taas. Avartuu eteen suvanto, koommin kuin pieni jarvi, kalasauna
rannan kaarteessa suuren kuusen alla. Olisi siina erakolle maja, mutta
kauemma kaipaa mieli. Vedet kapenevat taas ja niiden vauhti kiihtyy, vesi
mustaa kuin Tuonelan joessa, rannoilla juuriltaan suistuneita honkia, ja
alas ui vaahtopalloja, poyheita kuin kuontaloita, kosken irti tempomia ja
sen sotkemia.

Soudan ja soudan, sauvon ja sauvon.

Paiva kallistuu iltaan, hyttyset hurisee, lohi silloin talloin loiskahtaa
ilmaan. Anti-koira istuu kaiken aikaa peratuhdolla, vainuten vesille ja
vainuten maihin, tuon tuostakin vilkaisten minuun:--Siinahan taas hyppasi
lohi, mikset sina ongi?... Tuolla ui sorsa poikineen, mikset sina
ammu?... Tuolla tuoksuu metsopoikue karpalomattaan kupeessa--etko nae--
miksemme mene maihin?... Mika sinua vaivaa? Tiedan, mutta onhan tassa
tarkeampiakin. Vai olet nyt taas silla paalla? Ja se haukkuu kiihkeasti.

"En ole millaan paalla. En pysahdy, en ammu, en ongi, koska minun taytyy
toisille perille."--"Mille perille?"--"Mille perille tahansa!"

Vaahtokuontaloita viilettaa yha tiheammin alas, kuta ylemma tulen. Rannat
kohoaa, vayla kiristyy, koskitaival alkaa. On kaytava sauvoimeen kasiksi,
on oteltava ase kadessa veneenalaisten eramaan vesien voimaa vastaan. On
saatava nama rukiit myllyyn, vahat muusta! On saatava rukiit myllyyn ja
sarvinta aitivanhan heinavaelle, vahat muusta--onhan juuri sita varten
lahdetty. Ela vilkuta siella suvannon lehtosaaressa rantapuiden valissa
enaa sina, ei ole aikaa, et ole kuitenkaan sina, ja nakyja en tahdo enaa
nahda. Tama on eroretken viimeinen taival, ole siella, minne jait. Ei ole
nyt aika kuvittelujen ja kaipuun. On aika puskea hyrskysta hyrskyyn,
sauvoimen ponnistaa pohjasta ja sysata suoraan kokka, kun koski kampeaa
ja virta painaa vinoon. Tama sinun veneesihan nousee nivasta nivaan kuin
linnunpoika rapyloin ja siivin. Nousee, kun taytyy--ja vaikkei olekaan
muuta turvaa kuin oma itseni, niin ei ole, elkoonka tulko. Jottako
nousisit, pursi, paremmin, jos meita olisi kaksi, jos toinen perassa,
toinen kokassa, toinen pidellen, kun toinen vaihtaa sauvointa ja tyontaa?
Nousen yksinkin--mista sina tiedat, etta kavisi muka paremmin kaksin?
Yksin olen, itse ainoa omani. Sina menit sinne, mina menen tanne.

Sauvon vastedes elamani niinkuin nyt taman kosken. Suoriun siita,
niinkuin tasta. Se on siina, miten vihaisesti sauvoin ponnistaa pohjasta,
siina, miten painan ja painin. Ottelemme siis, sina elamanikin
vastavirta, sina kohtalonikin kinahmi. Vaikka olkoonkin joka otteessasi
uusi yllatys--mina voitan. Nyt tiedan, mita varten tanne tulin.--Mutta
kenen tassa voitan? Sinutko? Sinunko kanssa nyt taistelen? Sinuunko
kiukkuani pusken? Mita varten?

Siinahan onkin jo suvanto ja voitto ja lepo! Siina on leppoisa, silea
suvanto, jota vene viiltaa, niinkuin sita nyt tyontaisivat samat voimat
ylos, jotka asken painoivat sita alas, viimeisella vimmallaan. Olen
saanut itselleni niiden voiman. Mitako varten taistelen kanssasi? Sinunko
uhallasi olen tassa, sinuako uhmaten? Syytinko asken sinua? Mista? Eihan
ole linnun syy, etta sattuu lentamaan tien poikki, jota mina satun
kulkemaan, eika pysahdy, enka mina hanta sentahden saa.

Kuitenkin kaikitenkin--kosket on valilla ja virrat ja suunnattomat selat
ja mahdottoman avarat maat, talottomat taipaleet. Ei mitaan tietoa
toisella toisesta, eika tarvitse ollakaan. Eroko? Kaikenko ero? Ihanko
uusi taival edessa? Ettako elaman onni ei ollutkaan siella, mista sita
kaiken elamani ensin vaistosin ja sitten tietoisesti etsin? Eipa siis
ollut. Kun ei ollut, niin ei ollut.




Taas on tyynta vetta, rannat nousee, aukee lampi, sitten virta, sitten
pienia jarvia ja soilahteleva pitka suvanto--ja siina se nyt sitten taas
on--kahden vaaran puristuksessa putous, jossa keltainen vaahto kaatuu
kalliopaaden yli. Putouksen vieressa on pienoinen mylly, ratas
parskyttaen vetta mustaan markaan seinaan. Ylempana myllarin tupa ja
kiviaidan ymparoimat pellot. Takana on lehtoinen vaaran rinne, ylinna
avopaa kallio--joita kaikkia, putouksesta alhaalta vaaran laelle ylos,
hehkuttaa ilta-auringon viimeinen ilotuli. Tulee aina mieleen, tanne
naita vesia sauvoessani: Kas, mika majatalo Tuonen tumman joen partaalla
--sitako varten, etta vasahtanyt sielu saisi yopya matkallaan ikuisuuden
ylavesiin, alkulahteelle, missa se sitten lieneekin, ehka sokeana hetteen
silmana jossain hiekkaharjujen tai honkanummien umpisuossa--tuo tuli ensi
kerran mieleeni, tuli joka kerta ja nyt taas, verkalleen huovatessani
pera edella, peratuhdolla Anti, punertaen sekin, illan hohteessa, itsekin
punainen. Anti haukahtaa. Vene viilettelee suvantoa alas, aiti perassa,
myllarin emanta, entinen Repolan Johanna, lapsineen, yksi tytto kokassa
soutaen, kaksi keskituhdolla, yksi kokkakaarella istuen. Tuntee tulijan
ja huudahtaa:

"Voi minun paiviani--kun en ollut tunteakaan uutta venetta--oltiin
menossa saunan lammitessa vastaksien taittoon--ka, soutakaahan, tytot!"

Virta kantaa heidat ohi, ennenkuin ehtivat tarttua airoihin. Han huutaa
minulle, etta soutaisin uuteen valkamaan niityn alle, missa on verkkovaja
ja nakyy virepuut, siina on parempi laskea maihin. Olen maissa ennen kuin
he ja joudun kokastamaan heidan venettaan, josta pipanat piipertavat
maihin kuin vuonat karsinasta. Aiti kaskee antamaan katta ja
notkahuttamaan, ja he notkahuttavat, kaikki samannakoisia ja melkein
samankokoisia, vanhin ihan niinkuin aiti ennen, kaikki valkotukkaisia ja
heleasilmaisia--minua vihlaisee nuorinta, ristityttoani, ilmaan
keikauttaessani tunne: ollapa minullakin, mutta ei ole eika mahda tulla.
Aiti itse on hamillaan ja hyvillaan, kasvot valkehtien niinkuin aina,
herahtaen vuoron nauruun, vuoron koettaen vakiintua totiseksi--ei tieda
oikein, mita sanoisi, sitten sanoo:

"Juoskaa, tytot, myllyyn sanomaan isalle, etta tuli vieras ... etta tulee
ottamaan sakin.... Tultiinpahan taas ... ja kalaponttokin mukana, kylla
se pian saadaan tayteen ... lohet hyppiikin kuohun alla niin etta ... nyt
siella taas yksi ja tuossa toinen!"--Ja vasta sitten han tuli
tervehtimaan, pyyhittyaan katensa esiliinaan:

"No terve, no terve! Kylla nyt Ville tulee iloiseksi, kun on odotettu jo
pitkaan ... tuli juuri kotiin salolta puita lukemasta metsaherran kanssa,
maanantaina se taas lahtee.... Siina se astuu, jankkailee, vaikka tiedan,
etta juoksisi, jos ilkiaisi--hei, astu ravakammin alamaessa! ela tuossa
jarruttele!"

Mies, janttera, tyyni, harvapuheinen, vaimonsa vastakohta, yhta
pidattyvainen kuin tama eloisa ja puhelias, ensi nakemalta melkein tyly,
jos ei tietaisi--ainoastaan silmat ja suun ymparys muhoilevat, ilmaisten
mielihyvaa ystavan tulosta.

"Maltettiinpas lahtea ... vaan lienee ollut tarkeitakin touhuja.... Ja
uusi vene? Ja omaa tekoa? Eika taida pahasti vuotaakaan."

Han tarkastelee saumoja, nostelee kokasta ja perasta.

"Sopii kiittaa Villen oppilaansa tyota, niin kiittaa itseaankin samalla,"
mina sanon.

"Se on Villen paras kiitos, kun ei moiti," nauraa Johanna.

"Ei ole hullumpi ensi tekeleeksi."

"Tekeleeksi! Se pitaa sitten jo olla maailman mainio, joka ei ole
Villesta hullummaksi."

Ville vaantaa missakin selkaansa ja me kokoamme Johannan kanssa muut
tavarat ja nousemme pihaan. Koirat ovat loytaneet toisensa, heidan
Ottinsa ja minun Antini, sisarukset, samaa pentuetta, Repolan peruja,
yhdennakoiset, pystykorvat, punaiset ja kippurahannat, etta tuskin voi
toista toisesta erottaa, ja ryntaavat molemmat paalleni, ulvoen ja
nuoleskellen--sitten puree Ottia kirppu ja sen on istuttava peralleen
puremaan, jolloin Anti tarttuu hantaan ja alkaa laahata, ja silloin taas
alkaa kahina ja harina.

Pikkutytot ovat turvautuneet aitinsa helmoihin.

"Ka, oletteko siina, eihan vieraan Antia tarvitse pelata enemman kuin
omaa Ottiakaan. Mina sita sitten en ole saanut noista kakaroista rauhaa,
ensin aidin ja sitten omani...."

"Katsokaa, Konttiseta viepi vuonaa karsinaan!" huudahtavat tytot ja
rientavat kaikki rinnetta pihaan, missa vanha aija, parevasua kantaen,
tulee tuvasta ja menee nurkan taitse navettaan pain.

"Mita se ukko kantaa?"

"Kun se tullessaan loysi vuonan louhusta, jalka poikki, niin sita se
hoitaa. Se sen sitoi ja on makuuttanut tuvassa ja nyt nakyy vievan
karsinaan, kalun se taitaa siita saada.--Kaypi tupaan, mina menen
laittamaan lettutaikinaa."

"Ei nyt pida turhaan sita vaivaa nahda."

"No, ei toki milloinkaan ilman, se kuuluu meilla asiaan niinkuin ennen
Repolassakin."

Heidan talonsa on pengermalla, tupa, aitat, navettarakennus, takana
jyrkasti nouseva jylha, komea vaara, Kurkivaara. Pihalla on kaikkialla
kerppuja kuivamassa, nurkissa, tikapuilla, aidalla. Tupa on kuin
vihrealla verhottu. Tasta nakyy koski ja suvanto ja siintavat
kaukaisuudet yli pohjoisten salojen, soiden ja eramaan jarvien. Istahdan
rapuille levahtamaan. On yha enemman viihtyisaa ollakseni. Ville kantaa
vetta saunaan, joka on vahan alempana, Johanna askartelee aitassaan.

Han on sama kuin vuosia sitten, sama reipas, ystavallinen, huolekas ja
iloluontoinen--sama ilme, samat liikkeet--silloin pikku tytto, nyt emanta
ja aiti. Han oli ollut meilla asuntoa rippikoulussa, joka kaytiin
yhdessa, olimme olleet hanen veljensa Taavetin haissa, han
morsiustyttona, mina sulhaspoikana. Han joutuu naimisiin nuoren
metsanvartijan kanssa, miesten parhaan, kaikkitaitoisen, sepan,
kirvesmiehen, metsamiehen, joka oli rakentanut itselleen torpan ja myllyn
tanne eramaahan. He elavat hyvin, molemmat aina tyossa ja hankkimassa.
Tulen tanne tuon tuostakin kalastamaan ja metsastamaan, milloin
koskitieta soutaen ja sauvoen, milloin suksella hiihdellen yli suurien
soiden, Kurkisuon ja sen takalistojen, ja yli Kurkivaaran--ensi kerran
silloin, kun lahdin itseani pakoon; silloin pois kevaisia hankia, pois
kotoakin heti, silloin melkein niinkuin nyt. On uisteltu Villen kanssa
lohet ja tuulastettu hauet, ammuttu teeret, metsot, janikset, on
haasteltu monet yot nuotiolla, revontulten hulmutessa taivaalla, ja
tuumailtu maailman menot ja taman oman maan asiat halki, joita metsavahti
ja hanen vaimonsa seurailevat kuin omiaan, lukien kaikki kirjat, joita
saan heille hankituksi. Ollaan ystavat Johannan ja hanen miehensa kanssa,
Johannan ehka viela enemman kuin miehen. Viivyskelen taalla joskus
viikkokaudet. Tuloni nayttaa aina olevan heille iloinen, mieluinen
yllatys, eivatka tieda, miten pitaa minua hyvana. Heissa on kaikkea sita,
mika minulle ihmisissa aina on ollut miellyttavinta ja arvokkainta:
ystavallisyytta ja auttavaisuutta ja herttaisuutta ja osanottoa, tarve
olla mieliksi ja aina antaa mita itsella on--haastan heille kaikki asiani
niinkuin hekin minulle--ollaan ystavia, minulla on vahan enemman
kirjatietoja, heilla enemman elaman ja kokemuksen. Taalla mina aina
paasen siita, mika minuun muualla tarttuu epamieluisaa ja minulle
kuulumatonta, tai kuormittuu raskasta. Taalla haihtuu haikeudet ja katoo
kaipuut. Taalla on minulla oma kesaaittani, niinkuin erakolla maja, joka
Villen kanssa yhdessa kalkuteltiin ja sammalsaumoille salvettiin--
leikilla puhuen: minulle muka vanhain paivien varalle, kun aiti kuolee ja
mina myon talon ja muutan tanne vaariksi, elakkeelle, ja Villen ja
Johannan lapset saavat peria sen huoneen ja mita minulta muutakin jaa.
Johon Johanna nauraa:--Omasi kanssa siihen tulet--ja olisi jo aika
tullaksesi ... (han sita samaa, mita aitikin) ... johon mina:--Tuo Ville
vei, ennenkuin mina ehdin. Johon Johanna:--Taisi tulla vakainen vahinko.
Yksi tytoista tuiskahtaa nurkan taitse:

"Aiti, tulkaa katsomaan, se seisoo jo kolmella jalalla!"

"Hyva, hyva, mutta en mina nyt jouda," sanoo Johannan aani aitasta.

Tytto tuiskahtaa sinne takaisin. Mina seuraan. Siella on vuona
karsinassa, seisoen kolmella jalalla, neljas lastoitettuna ja sidottuna.
Emo maakii kujassa, mutta vuona ei valita siita, vaan tunkee turpaansa
hakkioven lapi, jossa hoitajansa maassa istuen sita hyvailee ja sille
haastelee, kiintyneena siihen niin, ettei huomaa, ennenkuin mina
tervehdin.

"Paivaa, paivaa,--ka, kun ne olisivat sen tappaneet, kun eivat luulleet
kalua tulevan, vaan tulipahan ... kohta otetaan lasta pois ... menkaa,
tytot, nyhtamaan nuorta heinan helvetta pellon pientarelta ... katsohan,
kun ei valita yhtaan emastaan ... hoitajansa katta vain imee.... Kerran
minulla oli koira, jota vahan aikaa hoidin, niin se seuraili niin, etta
kun en saanut haihtumaan muuten, niin piti sitoa ja minun lahtea veneella
suuren selan yli--jaa, jokos mina sanoin paivaa, terve, terve ... menkaa,
tytot, menkaa ... mina heitan sille viela olkia vuoteeksi.... Kaydaan
tuonne pihaan.... Istutaan vaikka tahan rappusille.... Mitas sinulle
sitten oikein kuuluu?... Olitko juhlilla? Hyodyitko niista mita?
Antoivatko laulannat lohtua sielullesi?"

"Enpa tieda."

"Sita minakin, ei niista meikalaisille ... olinhan tuolla minakin kerran
... en minakaan niista heidan torviensa toitotuksista ja rumpujen
parrytyksista ja juhlapuheista ja paukutuksista ... enka mina sita
huitomista ja kuin vakisin laulattamista ja kilvan kirkumista, jotta kuka
paremmin parahtaisi ... se on minun musiikkiani, kun tuo Johanna soittaa
kanneltaan tuvan hamyisessa karsinassa.

"Nyt saunaan!" hoikkasi Ville torman rinteelta.

"Tullaan, tullaan!" hoikkaa Konttiseta vastaan.

Joka kerta kuin tavataan, pitkienkin aikojen paasta, menee meilta heti
puhe naihin tammoisiin. Han on ystaviani, niinkuin nama taalla, ja
muitapa minulla ei juuri olekaan, eika ole ollut tarvis eika enaa tule.
Han on melkein sama kuin silloin, kun kavi ensi kerran meilla ja haastoi
minulle hyvasta haltijasta ja miten sita on hoidettava, etta se
viihtyisi, ja yha han siita haastaa. Ei kukaan tieda, kuka han oikein on
ja mista kotoisin, enka minakaan ole kysynyt. Kerran han kuitenkin: etta
"olisi ehka voinut tulla vaikka pappi tai vaikka laakari, tai vaikka
runoniekka eli rohvessori, jos en olisi sairastunut kovaan sielun tautiin
ja tuskaan, jossa oli vahalla henki menna, mutta ei kuitenkaan mennyt
henki, vaan tuli, tuli henki sanomaan nayssa, etta mina olen se kaiken
hyvan henki ja kaiken kauniin henki ja sinun on seurattava minua ja
opetettava minua muille. Siita ei siihen aikaan kukaan tiennyt, mutta nyt
on jo niita, jotka tietavat ja ymmartavat tai ainakin aavistavat. Mina
olen sen kuiskaava aani eramaassa." Han parantelee ihmisia ja elaimia
luonnonlaakkeilla, hieroo, kylvettelee, laakitsee luun ja lihan vikoja ja
tyynnyttelee ja viihdyttelee verien vihoja. Ei ota mitaan maksua
vaivoistaan, mutta ruuan ja vaatteen ottaa, kun annetaan, ja evasta
konttiinsa pitemmille taipalille. Ei han viihdy kauan paikassaan, katoo
pitkiksikin ajoiksi, mutta kun palaa, on, niinkuin olisi ollut kaiken
aikaa talossa, elanyt yhdessa mukana, ja tietaisi, mita on tapahtunut ja
mita tarvitaan. Han on nakija, aavistelija, ymmartaja, joka virittaa
ensin oman sielunsa sen vireeseen, johon yhtyy, ja siita vahitellen hanen
sielunsa omaansa. Olemme soittaneet monet sielun savelet yhdessa, han
tulee kuin kutsuttuna silloin, kun minulla on sen soiton tarvis. Han
sanoo tietavansa, kuulevansa kaukaa, milloin kuka hanta kutsuu.

Istumme lauteilla, vastojen hautuessa, suloisessa lampimassa, ennenkuin
loyly viela on lyoty.

"Olisin mina kuitenkin tahtonut siella juhlilla yhden laulattajan lauluja
kuunnella," jatkoi siina Konttiseta.--"Olisin viela kerran tahtonut
kuulla niiden etelan tyttojen kuoroa."

"Missa te heidat kuulitte?"

"Ka, oletpa kuullut sinakin ja nahnyt, koska sita aanesi vielakin
varahtaa. Ja jos olet kuullut ja nahnyt ja ymmartanyt heidat oivaltaa,
niin on heista ollut siella juhla sinullekin, niinkuin oli minullekin.
Missako?--elahan, Ville, viela lyo loylya, annahan, kun haastellaan,
tekisin siita runon, jos osaisin--tuli vastaani neitoparvi niemen
kainalossa, haltijatar impineen valkealla hiekalla--ilakoivat ja
lauloivat, mina metsan reunassa polulla ihmeissani istun ja kuuntelen--
nakevat minut, eivat kirkaisten kummitusta pakoon, vaan huutaa tytto
evailleen--esitteleikse, sanoo nimensa, itsensa ja sisartensa--ei kysyta,
kuka on tama aija ja minne hanella matka, niinkuin taalla aina muut yli
olan ja nenan vartta pitkin, vaan tieta kysytaan, milloin laiva lahtee,
onko kiire jos ehka tiedan, saavatko luvan kysya--he matkalla juhlille--
on tultu Savon saloja ja jarvia ihantelemaan, tanne tahdottaisiin jaada,
taalla aina olla, ei siella, mista he, naiden nakoalain vertoja.--Pitaa
tulla tanne olemaan, mina sanon.--Eihan tieda. Tekisi kylla kovin mieleni
tulla, han sanoo ja katsoo herttaisesti kaihoten. Mina heidat neuvon
siita eteenpain, saatan oikotien paahan, josta vie laivasiltaan--siita
han kiittaa, ottaa omasta rinnastaan kukan ja kiinnittaa minun rintaani,
ukkorahjan, tamannakoisen kulkijan ja kerjalaisen--ja laulaen lahtevat,
ei kuulu tirskuntaa tienkaanteen takana naiden tyttojen, vaan vilkuttavat
kadella ja liehuttavat liinoja harjun rinteelta. Sanon sinulle: en ole
ihanampaa nahnyt--sinua aattelin: siina sinulle nuorikko taloosi--siita
minullekin muistelemisen iloa koko taival tanne asti eramaan halki. Mina
kun mita semmoista naen ja kuulen, sita tallettelen ja kantelen kuin
linnunpoikaa povella. Ne olivat hekin sita hyvain ihmisten heimoa, olipa
olevinaan heita ikavakin.... Nyt saat, Ville, lisata lamminta."

Kylvetaan verkalleen--Ville haastaa asioistaan, ja sitten istutaan ulkona
rahilla saunan seinamalla illan viileassa, polvella puhtaat paidat, jotka
Johanna on siihen pannut, kullekin omansa.

"Hohhoo," huokaa vanhus, "onpa taas hyva ollakseni, hyvain ihmisten
hoivissa--onhan siina puhdas paita minullekin--se on tuo Johannakin sita
hyvain ihmisten henkiheimoa--sita on Taaton mamsselikin--ei niita ole
monta, vaan joitakin on--sita samaa valittua sukua ovat. Mina uskon, etta
maailmassa on kahdenlaista heimoutta, ruumiin ja hengen. Hengen heimoudet
kulkevat katkettyina vuosisatain, ehkapa tuhansienkin alitse--antiikista
ja Egyptista ja Intiasta ja viela kauempaakin historian aikain kautta
naihin paiviin asti--yksiloityvat ja uusiintuvat ohi ruumiillisten
periytymisten henkien periytymisen tietaja sen salavaylia ... niista
ajantiedot ihmeissaan kertoo, pyhista miehista ja naisista, mutta paljon
on semmoisia, joista historia ei mitaan tieda eika ihmiset tieda, mita
aatelia he ovat--ei naita kaikki ymmarra enka osaa selittaakaan, mutta
sina ymmarrat, sinulla on vahan semmoiset tuntosarvet kuin minulla.--Mina
viela siita tytosta--onko mitaan ihanampaa luomakunnan luomaa kuin hyva
ja hieno ihminen, kun on viela nuori ja kaunis nainen! Se on ruma tarina,
etta se oli nuori nainen, joka vietteli miehen ja sai aikaan
syntiinlankeemuksen ja ihmiskunnan kirouksen--ei ihmiskunta ole langennut
eika kirottu, siina on vain hyvaansa, huonoansa. 'Uskotko, etta tuo nuori
morsiamesi olisi voinut kaarmeen neuvosta sinut langettaa syntiin?'
kysyin kerran apulaispapilta, joka oli kihlannut rovastinsa tyttaren. Jai
siihen tuppisuuksi. 'No, jos ei se, niin kuinka sitten joku toinenkaan?'
Miksi olisi pantu pahasta maailman perustus? Ei se ole siita pantu, vaan
hyvasta on pantu. Ihmisen aivoitukset ovat hamasta lapsuudesta yhta hyvin
hyvat kuin pahat."

Johanna jo huikkasi tuvan rappusilta illalliselle.

"Tullaan.... Se olisi pitanyt tehda tama tarina semmoinen, etta maailma
oli alkujaan riidan, sodan ja turmeluksen ja pahennuksen eramaa, mutta
sen keskessa oli rauhan ja rakkauden keidas. Niin siina keitaassa asuu
luojan kaksi luomaa onnellista, ne syovat tiedon puun ja rakkauden puun
ja kauneuden puun kaikista hedelmista, joka puu on yksi ja sama puu, ja
saavat siita sen valistuksen, etta menevat portille ja puhuttelevat
ohikulkevia ja ulkona olevia ja kutsuvat sisaan kaymaan ja katsomaan
heidankin taloaan, etta tulkaa nakemaan, mitenka taalla meilla eletaan,
ja sita mukaa kuin tulijoita on, niin sita mukaa siina paratiisi laajenee
niinkuin uudispelto ja sen muurit siirtyy niinkuin pellon aita ja
kasittaa lopulta koko maailman, vaan joka ei osaa eika tahdo elaa,
niinkuin paratiisissa pitaa, niin se menkoon takaisin maailmaan entiseen
kurjuuteensa, kunnes tulee halu paasta uudelleen autuaitten asuntoon. Se
olisi ollut silla tavalla se maailman luomisen ja ihmiskunnan ylennyksen
taru kirjoitettava ja silla tavalla ajateltava ihmiskunnan alku. Sita on
herttainen silla tavalla ajatella ja niin mina sita ajattelen yksikseni
talottomilla taipalilla. Mitas Ville sanoo?"

Ville vain kuunteli ja muhoili:

"Osanneeko siihen semmoiseen minunlainen mitaan, mutta en mina siihen
aituukseen sentaan kaikkea maailmaa tahtoisi."

"Eika ole pelkoakaan, etta koko maailma siihen pyrkisikaan."

Verkalleen pihaan astuessamme virkkoi seta viela:

"Olihan se ihana neito--ajattelin sinua ... olisi siina ollut taloosi
emanta, silla oli niin tekevan nakoiset kadetkin."




On illastettu tuvassa, Johannan letut ja kokkelit ja vasta kirnutut
voit. Ville on vetaytynyt aittaansa, viikon raadannasta rauennut
mies. Johanna on pannut lapsensa levolle, askarrellut viimeiset
lauantai-ilta-askareensa, istuutunut karsinaan, polvella kantele,
josta juoksuttelee hauraita saveliaan, hamyhetken herattamia. Sitten
han soittaessaan yhtakkia kysyy:

"Et tainnut siella vielakaan tavata sita mieleistasi, sita viimeista
parasta, koska tulit tanne suoraan, vai tapasitko jo?"

Puhuin heille kaiken. Miksen olisi puhunut heille tata niinkuin muutakin!
Olin pyrkinyt ja luullut paasseeni siita eroon, koskia puskien kotoa
pois. Mutta olin kai siina viela kiinni jollain viimeisella venyvalla
toivon saikeella, koska oli tarve saada toivon apua toiselta. Jos Johanna
ehka nakisi sen toisin, jos han loytaisi jotain mahdollisuutta--vaikkei
muuta kuin uskoisi, ja vaikkei uskoisi, niin kuitenkin sanoisi uskovansa.
Vaikkei sanoisi muuta kuin: eihan milloinkaan mitaan tieda. Mieli
herahtaa ja sulaa. Kerron kaikki viimeisesta parhaasta, ensimaisesta ja
viimeisesta. Sanon senkin, etta piti tulla tanne paastakseni eroon.

"Vaan pitaako nyt sitten antautua sen ainoan varaan?" sanoo Johanna, ei
kuitenkaan niinkuin olisi todella tahtonut sanoa: ei pida.

"Niin se nyt minusta vain on, etta pitaa."

"Ja niin sen on oltavakin!" han yhtakkia sanoo lampimasti.

"En osaa ajatellakaan muuta kuin: han tai ei kukaan muu." On kuin olisi
silma huiennut nakemasta muuta, kuin mika siina on kuva siita haikaisevan
kirkkaasta, josta sattui siihen pisto niinkuin auringon sateesta....

"Ei sita osaa eika ole tarvis--kun mina nain Villen ja kuulin aanensa,
niin loi kuin sokeudella kaikkeen muuhun ja tiesin samassa, etta jollet
sina, niin ei kukaan muukaan, vaikken tiennyt, tokko tuo tahtoneekaan.
Oli pitkat erot, kun vanhemmat panivat vastaan tyhjalle miehelle menoa,
eika luullut totta tulevankaan, vaan tulipas--ja tulee sinullekin."

Han yhtakkia nappaili kanteleestaan iloisen savelen, haaveillen omia
haaveitaan, kai oman onnensa muistoja, mutta niinkuin samalla olisi
tahtonut soittaa ne minulle, minun puolestani, minun onnekseni--ja
minulla oli siina lyhyt hetkinen, niinkuin hanen ystavallinen uskonsa
olisi ollut minun.

Seta on noussut ja pistaytynyt pois. Johanna ripustaa kanteleensa naulaan
ja katsoo ikkunasta ulos:

"Siella se taas sen vuonansa kanssa, se sitten on hyva mies tuo seta. Ei
taida han olla kaikkien mieleen, mutta minusta han puhuu oikeita, kun
ajattelen vapaasti enka muista, mita ennen on kasketty ajattelemaan ja
uskomaan. Keventaa niin ihmeesti mielta, kun se tulee taloon. Saisi olla
vaikka ikansa. Siella on tila aitassa, niinkuin aina ennenkin.... Mina
viela siita askeisesta: on vain elettava toivossa."

Mina elankin siina taas--ja miksen elaisi--se voi olla yhta hyvin
mahdollista kuin mahdotontakin--ja minulle on tullut sinusta yksi kuva
lisaa, joka on niinkuin oma nakemani: ilakoiva tyttokuoro jarven
rannalla--ja kuinka sina kiinnitat kukan vanhan miehen rintaan ja
heilutat hanelle hyvastia, ja etta olet sanonut:--Eihan tieda, tekisi
kovin mieli kerran viela tulla.... Eika kestanyt kauankaan, kun mina
sinut sitten nain laivasillalla.

Heittayn vuoteeseeni, aitan ovi jaakoon auki, en voi nukkua--kuka
tammoisena yona voisi nukkua! On se aika yosta, kun taivaan valo on
vaaleimmillaan illan viimeisen ruskon ja aamun ensimaisen sarastuksen
vaiheilla. Kaikki muut linnut vaikenevat, ja vain rastas laulaa. Koski
rantojensa kuilussa kumajaa tummaa syvaa saveltaan, yolintu kuusessa
nakkelee sen yli sirautuksiaan, milloin pitkia kuin nauhoja, punaisia,
valkoisia, keltaisia, milloin lyhyita kuin helmia, lasisia, hopeisia,
kultaisia, ja kun se visertaa, silloin ei kuulu koski, mutta kun se
hetkeksi lakkaa, silloin kuuluu taas koski--hennon kurkun varina voittaa
vesien kurimon tohisevan torven.




Seta hissuttelee pihalla, ei nayta aikovankaan nukkumaan--han muuten
nukkuu milloin sattuu--ja kun nakee, etta valvon, han tulee, istahtaa
aitan kynnykselle, tyhja piippu kourassa. Ojennan hanelle kukkaroni.

"Kiitos, tekihan mieli tupakkaakin piippuun, vaikken ehka olisi ilennyt
heti pyytaa--ja jos valitat, niin haastellaan viela--vai mennaanko
koettamaan lohta--mina soudan?"

Setahan aina tarjoutuu soutamaan, mieliksi, vaikkei ole kalamies eika
malta soutaa halultaan haastella.

"Haastellaan tassa."

"Mina siihen askeiseen puheeseen viela," alkoi han heti--"etta saahan
toivoa ja pitaahan toivoa--mutta jos kavisi niin, ettei toivo toteutuisi,
niin on osattava elaa sittenkin. Se on annettava sekin uhriverona hyvalle
haltijalle, joka meita hoitaa, niin kylla haltija maksaa sinulle velkansa
takaisin. Saanko puhua--ethan pahene?"

"Puhukaahan--enhan toki."

"Sina et ehka enaa tapaa hanta eika han ehka tule omaksesi silla tavalla,
kuin toivoisit, mutta ela siita valita, ei han sinua silti jata. Han jaa
sinulle hyvaksi haltijaksi ja tulee asumaan talossasi, aina luonasi,
vaikket hanta koskaan nakisikaan. Han tuli, oli ja meni, niinkuin lintu,
joka istahtaa eteesi polulle eika tieda, etta oli katsoja. Pysahdyit,
katselit ihmeen ihania, puhtaita hoyhenia ja sen jalan kevytta nousua ja
kaulan kaarta ja sulavia liikkeitaan. Se on siina aikansa, kaantelekse,
katselee, ei huomaa sinua, kun olet ihan hiljaa, sitten yhtakkia pyrahti
pois, et tieda, miksi, lieneeko tiennyt itsekaan, ehka kuuli kutsun
jostain tai ilman vain, etka hanta sitten enaa koskaan nae. Mutta siihen
jai hanesta sija, se paikka, jossa oli ihana ollut, ja jai lahdon humaus
ja lehvan liikahdus. Se meni, mutta naky ei mennyt eika mene, sina
vaellat ja tulet toisen kerran ja kuinka monta kertaa tahansa siihen
pyhaan paikkaan ja luulet hanet nakevasi siina aina, ja sinulle on sitten
sama, onko se siina vai ei, silla se on siina kuitenkin. Katsohan:
niinkuin ei ole autuaaksi tullakseen valia silla, mita uskoo, kunhan
uskoo, eika edes silla, onko olemassakaan se, johon uskoo, niin ei ole
myoskaan valia silla, keta rakastaa ja miten rakastaa, kunhan vain
rakastaa. Ei rukoileva lakkaa, vaikkei jumala rukoukseen vastaakaan,
rukoilee vain sita hartaammin. Ei rakkauden tarvitse siihen raueta,
ettei saa vastarakkautta. Kun voi rakastaa omanaan sitakin rakkautta,
jolla muut ovat rakastaneet, niinkuin esimerkiksi Korkean veisun
rakastajan ..."

"Ja Salamin ja Sulamitin--"

"-- ... niinpa niin, ja kaikkien runoilijain rakkautta, niinkuin ne ovat
sita kuvitelleet, vaikkeivat olekaan sita itse semmoisena ehka kokeneet,
niin miksi ei voisi rakastaa omaakin kuvittelemaansa rakkautta ja olla
siita niin onnellinen, kuin se olisi totta, jopa viela onnellisempikin.
Runoile sina hanesta itsellesi ikuinen rakkaus. Niinkuin minakin siita
kukasta, minka han minulle antoi. Ela hylkaa rakkauttasi haneen elaka
pyri paasemaan siita eroon, vaikka taytyisikin ollaksesi erossa hanesta.
Se on kylla vaikeata viela sinun iallasi...."

"Oletteko tekin semmoista kokenut?"

"Lienenhan yhta ja toista minakin, vaikka olen nyt tammoinen--en puhuisi,
jos en tietaisi. Se on vaikeata, mutta se kay, ja ilo ihanteesta, jonka
tuskissasi luot ja saat sailymaan ja kannat sielussasi, niinkuin aiti
lasta povellaan, on suurempi ja tyydyttavampi kuin mistaan maallisesta ja
todellisesta. Rakkaus voi olla yhta kaunis, vaikkei sen esinetta
olisikaan. Ajattelehan aidin rakkautta toivottuun lapseen tai kuolleeseen
lapseen, kylla se on sama kuin elossa olevaan. Sen on niinkuin sen, minka
ihmiskunta on runoillut, runoillessaan itselleen uskon nakymattomaan,
uskon elamaan kuoleman jalkeen, uskon Jumalaan ja jumalanpoikaan ja
lunastukseen ja pelastukseen toisen avulla, kun omat voimat loppuu. En
mina ole mikaan ateisti enka kieltaja, vaikka sanotaan. En mina tahdo
ristinoppia repia, eika sita voikaan. Vaikkei se olisi milloinkaan
toteutunut eika toteutuisi, vaikka se olisi vain haave, niinkuin se kai
onkin, niin juuri siksi sita ei voi havittaa eika saa. Juuri samoin pitaa
rakastaakin ja tullaan aina rakastamaan. Ja milloin on rakkaus toteutunut
niin, etta se olisi antanut, mita on luvannut? Kysy kenelta tahansa, joka
on sita saanut enemman kuin mina ja sina? Ja katsele, mita siita on
kirjoitettu. Rakkaus toteutuu vain sille, joka ei ole sita saanut, vaan
ainoastaan kuvitellut. En osaa tata niin jarjestyksessa kuin pitaisi--
mutta sina kylla ymmarrat."

"Ymmarran, mina alan jo ymmartaa."

"Oikeastaan mina vain sita, etta pida hanta ihanteenasi."

"Olin jo pitanyt, ennenkuin nainkaan."

"Ja pida hanta yha niin, etta toteutat hanen silmiensa alla sita, mita
sinussa itsessasi on parasta, hoida hanta hyvana haltijana omassa
itsessasi."

"Olen jo koettanut."

"Olet oikealla tiella. Silloin han on sinun eika hanta sinulta kukaan
riista; vaikka haave, niin kuitenkin tosi. Sinahan loit hanet, ennenkuin
hanet naitkaan. Jollei hanta sinulla olisi ollut ennen, et olisi hanta
tavannut silloin, vaan ehka jonkun muun, olisit kulkenut hanen ohitsensa,
niinkuin monen muun, ties kuinka monen, et olisi kuullut edes humausta
hanesta, et tavannut hanta lintuna polullasi. Nyt kuulit hanet. Jos
haaveesi olisi luonut toisen kuvan, et olisi hanta nahnyt. Ole sentahden
yhakin nakevinasi, etta han sinulle elamassasi hymyilee, niin han sen
tekee, etta han on joka paikassa, niin han on. Anna hanen muuttua elamasi
visioniksi, niinkuin laulajalle ianikuiselle Pohjolan impi revontulten
kaaren paalla, tai niinkuin se kuva siita tytosta, jonka otsalla loisti
totuuden tahti, tai niinkuin se laulajatar, tai niinkuin sille Dantelle
se Beatrice. Se on ihanaa semmoinen. Silloin se ei sinulle kuole eika
katoa, etka pety."

Han oli haltioitumistaan haltioitunut, puhui milloin minulle aittaan,
milloin ulos ovesta niinkuin nakymattomalle kuulijakunnalle siella ulkona
jossain kesayon viileassa maailmassa. Olen jo aikoja sitten antautunut
hanen lumoihinsa. Han tulkitsee kaikkeni, on sieluni salatietaja,
ajatusteni lukija ja sanelija.

"Kaipaa," sanoo han hartaasti--"kuule, sina et saa tukehduttaa
kaipaustasi, et koettaakaan siita paasta, niinkuin sanoit tahtovasi.
Kaipaa, ela katkerasti ja kivuloisesti, vaan suloisesti, hiljaisesti,
viihdyttavasti, hartaasti. Sinun taytyy se itsesi tahden, pelastuksesi
tahden, et jaksa muuten elaa, rupeat ehka juomaan tai tuskissasi muuten
pahasti elamaan--tai kovenet tai tulet ahneeksi ja vaivut aineen orjaksi
--ei pida unohtaa sita parastansa, minka on saanut, eika paatua, vaan
tyytya taytymykseen."

"On viihtyisaa kaivata olematonta ja tulematonta, ottaa vastaan kaikki,
mika annetaan, toivomatta itse mitaan, mika ei ole saatavissa, ja saada
siita palkakseen rauha, ja kirkastus. Kun paaset sille polulle,
noudattelet sita--otat vastaan kaiken niinkuin sateen ja poudan,--niin
voitat silla kuolemankin. Kun se tulee harnailemaan: nyt otan, nyt otan!
--sina vain sanot: sama se, ota, ota!--ja kuolema hammastyy semmoista
vastaantulijaa ja luikkii tiehensa haveten, hanta koipien valissa. Kuolet
tietysti, mutta kuolemaa pelkaamatta ja pakenematta. Et ollutkaan hanen
saaliinsa, menit mielellasi, pyrit melkein pyrkimalla pois. Tulet sen
luo, tapaat siella sen, tapaat kaiken, jota et taalla tavannut. Se on
hyvan haltijan palkka, jota palvelit."

Ukon leuka varahti kerta pari, han pudistihe liikutuksensa lumoista,
koetti turhaan hymahtaa, mutta onnistui lopulta voittaa itsensa.

"No, ka, nyt on pappi taas saanut saarnansa saarnata ... olen sinua
valvottanut, olisit ehka nukkunut mieluummin ... mahdoit paiskata oven
kiinni, jos et kehdannut kuunnella--mutta kaipa mina silloin olisin
paukuttanut avaimen reiasta ja olisi vain pitanyt koreesti
kuunnellaksesi. Painanko oven kiinni, ettei tule itikoita?"

"Antaa vain olla auki ... tayttakaahan viela piippunne."

"Taytyy taas paimenen menna kaitsemaan karitsaansa."

Ja han tassutteli lamponavettaan pain. Ajattelin: hanen laisiaan kai
olivat nekin, jotka ennenkin saivat luopumaan kaikesta ja seuraamaan
hanta, saarnaveljet, jotka hoitivat vasyneita luostarien rauhaan.

Hanen laulunsa otti, minka toisen soitto asken oli antanut. Ja niista
tuli kuitenkin molemmista, ainaisesta toivosta ja ainaisesta
kieltaymyksesta, elamani vastainen sisalto. Minulle jai hanesta jalelle:
Niin se on ja niin se on meneva. Heitin sinulle siina valkenevassa
aitassa ikuiset hyvastit. Paiva nousee, joku varpunen tirskahtaa. Ei
kuulu enaa rastaan huilu, kumajaa vain kosken tumma torvi.

On viikon mentya poutainen pyha ja taivaalla seisoo korkeat,
liikkumattomat pilvet, ilmassa viileyden henki.

Lahden sielta kuin toivioretkelta, kuin pyhalta paikalta, tullakseni pian
taas takaisin.

Palaan taas elamaan ilman sinua, lasken viiletellen alas samat kosket,
jotka asken sauvoin ylos, soudan suvannot, laskettelen lehtipurjeessa
suuret selat.

Koska se kai on niin maaratty ja on niin pakko, niin on kai myos niin
parempi. Oli tapahtunut sellainen herays, annettu sellainen ilmestys.
Olen kuin jattaytynyt kohtaloni virran vietavaksi airottomassa purressa,
ilman mahdollisuutta enaa paasta omin voimin maihin, omakohtaiseen
onneen, niinkuin olin sita tahan saakka kuvitellut. Ja ilman haluakaan,
silla kuljethan nyt kuitenkin mukana, niinkuin lippu tangossa, niinkuin
keulakuva laivassa, aina nakyvissa, edella ja ylla. Ethan ole kenenkaan
niinkuin minun, kenen olletkin. Et ollut maaratty minulle sita varten,
kuin olin toivotellut. Sinun tarkoituksesi minulle oli ollut toinen.
Elamallani oli ollutkin toinen maara. Olit tullut tielleni suunnataksesi
sen siihen. Olit tullut vain koskettaaksesi ruumiin koteloa, jotta sielu
paasisi perhona ylos onnensa paivaan. Olit ollutkin vain herattaja uuteen
elamaan. Sita mina, en muuta, niin valittomasti varahdinkin aanesi ensi
kerran kuullessani. Siina puhuikin vain sielu sielulle, henki hedelmoitti
hengen. Siksi kai en saanut pyrkia enka paasta sinua lahemma, vaan sina
menit, niinkuin olit tullutkin.

Ei siis eroa, vaan hengen yhtymys henkeen. Vien sinut hyvaksi haltijaksi
takaisin, saat olla ja piilla ja tulla vastaan kaikkialla, josta tahdoin
sinut pois, sinua paeten. Korotan sinut kuvaksi, johon katson, kun uuvun,
auttajaksi, jota kohti ojennan kateni, kun en yksin jaksa--alttarille,
jonka ymparilla aherran ja jonka aaressa uhraan kaikki, mika minussa on
parasta.

Nakyvat kotirannan koivut. Alotan siella elamani uudestaan, panen tarmoni
tyohon toisten hyvaksi, kaiken hyvaksi, joka minua tarvinnee, en ela
itselleni enka omalle onnelleni, elan aidille, annan toisten lapsille,
kun ei minulla itsellani omia. Ei saa elamalla olla yksityisen onnen
tarkoitusta. En tieda silloin viela, myotatuulen kantaessa minua
veneessa, jonka olin sinuakin varten veistanyt, kotirantaa kohti, jonka
hiekka jo kuumottaa ja uimahuone paistaa, en aavista silloin--vahaa
ennen--taman kaiken lopullista tarkoitusta, en, mika on oleva taman
kieltaymyksen pikainen palkka: etten menettanyt sinua, koska suoritin
sinusta taman ansiotyon, koska olin valmis antamaan taman uhrin. Yhdyimme
siksi, etta naytin voivani erota.

Olisiko voitu muutenkin yhtya? En usko, silla mina uskon, etta jos et
olisi annettu minulle palkkioksi tasta, ei elamastamme myoskaan olisi
tullut se, mika siita tuli ja miksi se oli tarkoitettu, eika onnemme
sisalloksi se, minka se siita sai. Sen langoista kehrattiin sielussani
onnemme loimet ja sina panit siihen sen onnemme kuteet, ja niin
kudottiin, helskytettiin onnemme kangas.

Ettako se olisi voitu kutoa onnellisen sattumankin langoista ilman sen
yliluonnollisempia ihmeita ja edellakaypia salaisia tarkoituksia? Ettako
mina nyt jalkeenpain vain nain kuvittelen? En jalkeenpain, vaan jo heti
silloin.... Eikahan sattumata ole. Senkin langat juoksevat kadesta, joka
niita edeltamaaraten johtaa ja niista tietoisesti kutoo. Sattumattaretkin
ovat kohtalotarten kaskylaisia. Ne sen asettivat, niinkuin niille
maarattiin. Ne ne panivat minulle onnen koetehtavan ja elamalle sen
velvoituksen. Sain sinut ensi kerran sita varten, etta elamani ei olisi
vain itseani, vaan myoskin muita varten, ja toisen kerran sain sinut nyt
tanne, koska se oli sita ollut. Onnemme tuli onneksi myoskin muille, ja
mina luulen, etta sita jatkuu, niin kauan kuin jaksan.

Tama oli ensimainen elamani suuria sunnuntaipaivia. Monesko lienee tama,
jona tata muistelen?




Veneen kokka karahtaa kotirannan hiekkaan, uimahuoneen viereen,
lehtipurjeen kantamana puolitiehen maihin.

Olen siis taas kotona. Minut valtaa hetken heikkous ja voimattomuus.
Miksi tulin tanne takaisin? Enko tullut takaisin maailmaan liian pian? On
yhtakkia siina rannalla, missa kylman pohjatuulen laine loiskaa ja pienia
vaahtopalloja kiitelee ylos hiekalle, sanomattoman lohdutonta, kolkkoa ja
arkista, niinkuin voi olla vain silloin, kun ilta-aurinko niinkuin nyt
yli mustansinisen veden, pohjatuulen paalta pilvettomasta luoteesta, luo
lahjomatonta kovaa valoaan niin, etta nakyy jokainen lehti, jokainen
rihva, jokainen salo ja rako ranta-aidassa. Airo kolahtaa koleasti, vesi
veneen tapissa korisee melkein ilkeasti, Anti-koira on koko ajan maannut
kappyrassa kokkatuhdolla, retki on ollut hanelle pettymys, ei mitaan
riistaa, sinne jai karkelokaverikin. Se loikkaa laiskasti maihin ja
lahtee vetelasti edelta pihaan saamatta hantaansa kayraksi.

Minusta on, kuin olisin tullut uutimettomaan huoneeseen, harsot ovat
poissa, ei ole auerta ajatusten eika tunteiden ymparilla. Elaman karu
todellisuus viluttaa, sydan ja sielu varisee, ei mikaan varaja. Nainko
tuleekin olemaan? Jaksanko? En saa hanta jaamaan, en sillakaan tavalla
kuin kuvittelin ollessani onnenlaulajan lumoissa. Han on auttamattomasti
poissa, puhallettuna kuin tahkasta heilimon helve, kuin kultapoly
poutaperhon siivilta.

Nakkaan lehtipurjeen kauas jarveen, olkoon siella, vesi viekoon. Nostan
jauhosakin selkaan ja lahden kumarissa sen raskaan painon alla
nytkyttamaan rantapolkua ylos verajalle. Pudotan toisella kadella alas
sen puut. En viitsi sulkea niita, tulenmahan sitten takaisin. Paatan
menna huvimetsikon ja puutarhan lapi rakennuksen paitse suoraan aitoille.
Tuijotan polkuun, hatunlippa on valunut silmille, en nae eteeni, mutta
tunnen tien ilmankin. Jahka tulen pihlajamajan poytakivelle, taytyy siina
korjatakseni sakkia paremmin selkaan ja saada parempi ote.




Kuka siina istuu, kuka nousee?

Sina! Sina siina seisot.

"Hyvaa paivaa," sanoo aanesi.

En saa vastanneeksi, silla ojentautuessani vyorahtaa sakki maahan,
pitkakseen, sen suun side aukeaa ja jauhoja valahtaa maahan. Minun taytyy
nostaa se pystyyn puuta vasten ja sina teet liikkeen kuin kumartuaksesi
minua auttamaan. Olen siina edessasi ihan jauhottuneena avojaloin ja
avopain, silla lakkikin putosi sakin kanssa.

"Ette tunne," sina sanot, hymyillen ystavallisesti, samalla hiukan
hamillasi.

"Tunnenhan toki," mina sammallan hengastyksissani.

Sina ojennat katesi, en aio uskaltaa tarttua siihen, ennenkuin olen
polyttanyt omani jauhoista, mutta sina tartut siihen siita huolimatta ja
pudistat sita reippaasti.

"Oletteko te taalla?" saan mina vihdoin kysytyksi.

"Kai olen, koska olen," sina naurahdat ja pyorahdat ympari.

"Teko?"

"Niin, mina" ... ja sina pyorahdat takaisin.

"Jaa, niin, niinpa tietenkin--antakaa anteeksi, etta isanta ottaa vastaan
vieraan tassa asussa."

"Ei ole vaaraa, koska en aio teita syleilla!

"Ettepa tietenkaan."--Olen sen verran paassyt tajuihini, etta saan
naurahtaneeksi mukana.

"Suokaa anteeksi hammennykseni, mutta--kuinka neiti on taalla?... Etteko
siis mennytkaan?"

"Minne?"

"Juhlilta pois--'Saimassa'."

"Tyttoni siina vain menivat."

"Mina luulin nahneeni--"

"Naitte siis vaarin. Mutta minne te sielta katositte?"

"Minako?"

Mina olen istuutunut puutarhan penkille ja sina istut toiselle
vastapaata.... En saa katsotuksi sinua silmiin, naen vain jalkasi, sirot
ja lujat, ja voimakkaan nilkan ja kaunismuotoiset kengat. Sitten naen
sinut vyotaisia myoten, joihin on kiinnitetty valkoinen ruusu, aivan
varmaan aidin ruusupenkista otettu, joita siella oli vain yksi semmoinen
suuri, mina tunnen sen siita, etta sen yksi lehti punertaa.

En saa sitten selvaksi muuta ajatusta, kuin etta minun pitaisi sitoa
sakin suu ja vieda sakki aittaan ja menna muuttamaan vaatteita. Mutta kun
vieras istuu, olisi varmaan epakohteliasta jattaa hanet tahan yksin.
Kasvoihisi vilkaisten mina naen, etta silmasi hymyilevat, mutta ei
huulet.

"Tu--tulitteko hevosella vaiko--?"

"Ihan laamannin oriilla, tadin kanssa."

"Se on siivo ja saysea--missa se on?"

"Tallissa."

"Oliko taalla ketaan miehia kotona?"

"Ei ainoatakaan, kuuluvat lahteneen jonnekin takamaalle heinaan."

"Vai jo ne menivat--ja niin, niinhan pitikin."

Sina nahtavasti koetat pidattaytya purskahtamasta nauruun--suusi ymparys
varahtaa ja silmissa on veitikka--sinulla on pieni, soma olkihattu,
kiinnitettyna paksun palmikon taa--sieramet elaa.

"Kuka sen sitten riisui?"

"Jaa, oriinko?"

"Niin."

"Mina."

"Se on siivo ja saysea--jaa, johan sanoin sen," ja mina kysyn kiireesti:

"Onko se--tuota--saanut heinia--kun ei ollut korttakaan vanhoja heinia
koko talossa, kun piti kevaalla syottaa kaikki ja repia olkikatotkin?"

"Mina niitin aitinne luvalla apilasta."

"No, sehan sopi erinomaisesti!" mina melkein riemahdan.

"Olette ollut myllyssa," sina sanot, kun en mina taaskaan tieda, mita
sanoisin. Paassani on sisainen paine, mutta ei mikaan paase sielta ulos.

"Kah, sakki valuu, minun taytyy vieda se aittaan"--ja mina melkein
ryntaan sen kimppuun, sitomaan sen suuta. Sina pyydat saada pitaa suuta,
kun mina sidon.

"Elkaahan toki, te jauhotutte--kylla mina."

Mutta sina pidat kuitenkin, kiristat oikein lujasti, niin etta rystyt
menevat valkeiksi.

"Kas niin, nyt mina autan sen selkaanne."

Mutta sita mina en salli, en, vaikka mita tapahtukoon, minun on saatava
estetyksi sinut jauhottumasta hinnalla milla hyvansa, ja ettet ehtisi,
mina keikautan sen olalleni niinkuin heinasakin ja lahden puolijuoksua
pihaan. Kuulen sinun seuraavan, riennat edelle, avaat minulle puutarhan
portin ja painat siina paahani lakin, ja olet uuden aitan rappusilla
samalla kuin mina. Se nyt ei ole eloaitta se, mutta olkoon menneeksi,
panen sen siihen.

"Mika soma uusi aitta!" sina sanot. "Aitinne sanoi, etta se on
kivijalasta kattoon isannan itsensa rakentama."

"Olihan siina minulla toki apulainenkin--taytyy noutaa avain."

"Se on suulla ... saanko avata ... olkaa hyva."

Mina sitten sinun avatessa ovea keikautan sakin aittaan, satutan ulos
tullessani otsani kamanaan, sina sanot: Ai!--johon mina:--Ei se mitaan!--
sina otat avaimen suulta, sanot:--Siinapa on korea avain, ja ojennat sen
minulle. Olen sen verran selvinnyt, etta ajattelen, etta nyt voisi
merkitsevasti sanoa:--Pitakaa se, se on teita varten tehty,--mutta mina
otan sen ja sanon:--Neiti on hyva ja kay sisaan--minun taytyy....

Mita minun taytyy? Muuttaa vaatteet. Missa ne onkaan?

Seison hetken paasta edessasi salissa, miten kuten pukeutuneempana,
ainakin oli minulla, mikali muistan, kengat ja jauhoton takki. Sina istut
sohvapoydan aaressa, toisessa kadessa paperikaaro, toisella selailet
valokuva-albumia. Mina katson velvollisuudekseni ryhtya selittamaan, keta
ne ovat ne ja ne, se on isavainaja, se hanen sisarensa, joka viela elaa,
ne ovat pikkusisaria, jotka ovat kuolleet.

"Onko isanne kauan sitten kuollut?"

Mina mainitsen vuosiluvun, sinun isasi on kuollut vuotta ennen.

"Te asutte setanne luona?"

"Niin."

"Jaha, vai niin."

"Missahan aiti ja laamanska ovat?"

"Ne menivat jonnekin, jonkun sairaan vaimon luo. Kai he pian tulevat."

Te katositte niin pian sielta juhlilta, yhtakkia ... en saanut teita
kasiini, kuinka koetinkin, minulla olisi ollut teille asiaa.

"Olisiko?"

"Olen nyt sita varten taalla."

Sina alat avata paperikaaroa.

"Olettehan kansakoulun johtokunnan esimies, eiko niin?"

"Olen kylla."

"Teidan koulunne naisopettajan paikka on julistettu haettavaksi,
hakemusaika paattyy tanaan."

"Huomenna se vasta paattyy, taman kuun kolmantenakymmenentena ja
ensimaisena kello kaksitoista yolla."

"No, sittenhan en ole myohastynyt, saan luvan jattaa hakemuspaperini."

"Haetteko te tanne opettajaksi?"

"Niin on aikomukseni--luuletteko, etta saan viran?"

"Se riippuu kanssahakijoista."

"Niin oikein, mina tarkoitin oikeastaan sanoa: onko minulla toiveita ...
toisin sanoen: vaarallisia kilpailijoita?"

"Mina katson heti--"

"Elkaa vaivautuko--ehdinhan saada sitten sen tietaa."

"Kylla mina sitten heti ilmoitan, kohta kun--"

"Kiitos."

"Jaatteko tanne pitkaksi aikaa?"

"Kuinka tarkoitatte? Se riippuu siita, saanko paikan."

"Mina tarkoitan--jos saatte--tai jollette saisi," mina sammallan.

"Jollen saa, matkustan heti."

"Ja jos saatte viran?"

"Silloin jaan tietysti pidemmaksikin aikaa."

"Niin, tietysti."

Olen mielestani auttamattomasti typera, mutta sina katsot nyt minuun niin
hyvantahtoisesti, melkein hellasti, etta yhtakkia taas saan rohkeutta
sanoa:

"Mina kylla luulen, etta tulette saamaan viran, koska olette kaynyt
jatko-opiston ja teilla myos on todistus seminaarista ... ja pannaan
myoskin merkitysta laulunopetukseen. Olen ajatellut, etta kaikille
suomalaisille kansakoululapsille olisi opetettava myoskin kanteleen
soittoa."

"Soitatteko kannelta?"

"En mina. Enta te?"

"Hiukan."

"Sehan on suurenmoista--taalla on eras metsanvartijan vaimo, joka soittaa
aivan erinomaisesti kannelta, ja sen mies osaa tehda niita--saan muuten
sanoa terveisia eraalta tuttavaltanne--tai oikeastaan niin, etta han
varmaan olisi lahettanyt niita, jos olisi tietanyt ... eras ihailijanne."

Ja paastyani vihdoin puheen alkuun, en saa itseani keskeytetyksi ja mina
kertoa hulautan yhteen menoon kohtauksesta Konttisedan kanssa.

"Hanko, Tapioseta ... se herttainen aija ... me ristimme hanet
Tapiosedaksi."

"Han nimitti teita metsanneidoikseen ... kohta sen jalkeen, kun han oli
teista eronnut, han loysi lampaan vuonan, jolta oli jalka poikki."

"Ai."

"Ei se mitaan, han sitoi sen ja kylla se kohta on terve ... han on
semmoinen luonnonlaakari, muuten sangen intressantti mies, tietaja...."

Nyt minulta loppui kaikki asiat. Mita ihmetta mina viela keksisin? Sina
vain katselet ja nayt odottavan lisaa.

Onneksi tullaan, aiti ja laamanska tulevat.

"No, sepa mainiota," sanoo aiti. "Pianpa palasitkin, tulit juuri
parhaaseen aikaan."

"Laskettelin lehtipurjeessa."

"No, Aini," sanoo laamanska, "saatko viran?"

"Hanen taytyy saada se," sanoo aiti, "mina puhun itse ukkojen kanssa, jos
ei muu auta,--kun kerran on tarjolla tuommoinen korea tytto, joka
nayttaa olevan viela hyvakin, seka aanesta kuullen etta silmiin
katsoen....

"Tati!" sina riemahdat ja kavahdat hanta kaulaan, "anteeksi, mutta enko
saa sanoa tadiksi?"

"Saathan toki, lapsi kulta."

Teidan on lahdettava. Mina valjastan hevosen, sina annat sille rappujen
edessa sokeria kammeneltasi ja suutelet sen turpaa ja halaat sen kaulaa.
Sina nouset jantevalla liikkeella tatisi viereen, tartut ohjiin, jotka
ojennan sinulle, mina juoksen avaamaan portin--sina irroitat
vyotaisistasi sen ruusun ja heitat sen minulle.

"Siina on porttipojalle vaivoistaan!"

Mina huudan hanelle, etta asia paatetaan ylihuomenna, ja sina huiskutat
viela maantielle kaantyessanne katta hyvastiksi.

Aiti sanoo:--Tehan olette jo kuulemma tutut etka maininnut siita minulle
mitaan.

En osaa muuta kuin pyorayttaa aitia hartioista ja suudella hanta--ensi
kerran elamassani.

Mita tama on? Mita on tapahtunut? Tiedan sen, etta olet tullut, etta olet
ollut meilla--meilla, sina meilla!--mutta mita muuta on tapahtunut sen
lisaksi? Onhan se vallan mahdotonta, ihmetta se on!

Minun taytyy saada ryhtya johonkin. Riennan rantaan ja siirran veneen
hiekalta omille teloilleen ja airot uimahuoneeseen, ja panen uimahuoneen
lukkoon. Ja lehtipurje ei saa roikkua tuossa vedessa. Mina vien sen
halkovajaan. Siellahan ei ole ollenkaan pilkottuja puita. Pilkon kaikki,
mita siina on pilkkomatta. Aiti sulkee aittojaan yoksi. "Etko tule jo
illalliselle ja nukkumaan?"--"Tulen, tulen."

Mutta mina en tule. Naen viitakkeeni pistettyna tallin naulaan, sen
tavalliseen paikkaan. Sen terassa on viela siihen tarttuneita
apilanlehtia sinun niittosi jalelta. Nythan on viilea niittaa ja alottaa
samassa heinanteko. Mina menen apilaspellolle ja teroitan rautaani
kauemmin, kuin ehka olisi tarpeen, koska metsanranta helajaa. Satakieli
alkaa soittaa viidakossa ja soittaa koko yon. Niitan apilan maahan yhteen
menoon ja kayn levolle vasta, kun aurinko nousee.




On semmoinen paiva, kun pohjatuuli on tyyntynyt eika etela viela ottanut
ilmoja valtaansa. Kay vain virit milloin mistakin ja herattelevat
henkaykset.

Istun ja vuoleskelen piita haravaani ja nidoskelen viitakkeita
halkovajassa, joka on avoin etelaan ja aurinkoon. Vahitellen alkaa kayda
tuulonen yli peltojen ja pihamaan, valellen kuin aiti lasta lampimalla
vedella yli koko ruumiin--enka tieda, mita enaa voisin onnentunteeseeni
lisata. Eihan minulle oikeastaan ole viela mikaan toteutunut, mutta
minusta on, kuin minulle kuitenkin olisi toteutunut kaikki. Kaikki, mika
on tapahtunut, on totta, mina tiedan sen, mutta mina melkein kuin
toivoisin, etta se ei sita olisi, vaan olisi yhakin unta voidakseni siita
herata siihen, etta se on totta.

Han on ollut taalla--han tulee jaamaan tanne--han on kayva taalla usein
samalla tavoin kuin eilen. Ja mina, joka koetin karkoittaa hanet taalta,
joka lahdin sita varten hanta pakoon, luovuin hanesta ja kaikesta
omakohtaisesta onnesta--ja silloin han tuli tanne! Sen ihmeen jalkeen en
epaile enaa mitaan. Kun se on ollut mahdollista, on kaikki muukin oleva,
mika tahansa maailmassa. Mina tiedan ja tunnen sen. Mina uskon onneeni ja
sen tahteen. Se on ilmoitettu minulle, vaikkei olekaan viela annettu.
Olen rauhallinen ja varma. On tapahtunut taika, jota ei mikaan voi
purkaa. On kuin olisi kuultu rukous ja siihen vastattu, annettu kuin
kohtalon korkea hyvaksyminen sellaisesta, missa minut on pantu
koetukselle, tunnustuksena, kuin palkkiona siita, etta olen ollut
uskollinen siina vahassa, mita minulla on, hanelle, se on: ihanteelleni
ja itselleni. Minussa on voitokas varmuus siita, etta olen siis ollut ja
tulen myos olemaan onnen erikoisen kaitselmuksen alainen. Mina naen ja
selitan kaikki, mita on ollut ja tapahtunut, siina mielessa, etta sinun
taytyi tulla, etta se oli niin maaratty siita saakka, kun minut ensi
kerran kohtasit. Lahdit juhlille, ojensit minulle laiturilla katesi, et
mennytkaan sielta pois, niinkuin luulin, vaan tulit tanne, ja istuit
odottamaan minua puutarhan penkilla. Autoithan minua heti, sidoit yhdessa
kanssani sakin suun, avasit portin, painoit hatun paahani, avasit aitan
oven, heitit minulle portilla kukan.... Jos minulle nyt juuri
annettaisiin jotakin muuta taman lisaksi, mina tuskin jaksaisin ottaa
sita vastaan.

Sina olet jo taalla, olet taalla siksi, etta olet aina ollut. Olet ollut
aina, elamani nakymattomana haltijana, monessa muodossa, nyt ilmestyit
vain lopullisessa, siina, missa tulet aina olemaan, kaikkialla niinkuin
kuultokuvana kirkon kaari-ikkunassa, jossa, taivaan ollessa harmaan ja
tumman, siita ennen nakyi vain himmea hahmo, mutta jossa nyt, auringon
sadehtiessa sisaan taydelta teraltaan, varit hehkuu ja aariviivat elavat.
Tata uskoani mina siina itsekseni juhlin. Tama on ensimainen niita onnen
hiljaisia pyhia, semmoisia, jolloin ei olla kirkossa, vaan vietetaan se
kotona, omassa yksityishartaudessa. Niita on ollut meilla--kuinka
paljon! Niista ei toinen tiennyt, et sinakaan aina, vaikka olitkin aina
niissa mukana. Kun ei nyt vain kukaan tulisi--mutta ei tule kukaan, ei
aitikaan, istuu kai omassa huoneessaan ja pitanee omien aatostensa pyhaa
hankin....




Tuli viela pieni takatalvi siihen kevaaseen, satoi lumen onneni
oraaseen....

Missa sina viivyt? Miksi et tulekaan, vaikka olet saanut tiedon?

Saithan heti tiedon, ja mina odotin, etta tulisit samassa, odotin uuden
kotisi avaimet valmiina. Odotin paasevani sita sinulle nayttamaan, uutta,
vasta valmistunutta, puhdistettua, maalattua.

Et tullut sina paivana, et toisena, et kolmantena, et koko viikolla.
Katselin maantielle, kuulostelin jokaisen rattaan ritinaa. Ehka tulet
sunnuntaina kirkkoon. Et ollut siella.

Oli mentava jokivarrelle heinaan, laamannin ohi. Ajattelin: ehka naet jo
veneen ja riennat avopain rantaan, heilutat liinaa ja huikkaat. Hovissa
on vieraita, lienee nimipaiva, syntymapaiva, voi olla vaikka kihlajaiset,
niista mina tiedan heidan juhlansa. Istuvat valkoisissaan verannalla ja
olkihatuissa, ja naiset harsohameissa, toiset heittavat ayraalla renkaita
ilmaan, huudahdellen, hypahdellen, naurahdellen; sina lennatat rengasta
tuomarin pojalle, vartalosi notkahtaa, palmikkosi heilahtaa. Et huomaa
venetta, vaikka on viitakkeita kokassa ja haravoita perassa.

Menenko maihin? En.

Olisi ollut sinulla kiireempi kaydaksesi, jos tulit tanne sen tahden,
kuin jo kuvittelin.

Satoi lumen mielen yli, kaiken taannoisen yli. On kolea olla, epailyn ja
epavarmuuden vilu tunkee sieluun ja mieleen--silla en enaa jaksa uskoa
mahdolliseksi mitaan siita, mita olin kuvitellut. Eiko siina ollutkaan
mitaan taikaa, etta tulit, eiko merkinnytkaan mitaan, etta istuit ja
odotit puutarhan penkilla, avasit portin, kiersit auki aitan lukon ja
heitit portilla kukan ja huiskutit tien kaanteessa katta.

Mita sina minusta, semmoinen kuin sina, semmoisesta kuin mina, kompelo,
saamaton, sina hieno toisen maailman tytto, noiden suurellisten sukua.
Olen hulluttelija, ainainen luulottelija, parantumaton haaveilija ja
unien nakija--enka kuitenkaan jaksa paasta siita omin voimin eroon, en
koskaan.

Raadan siella viikon paivat heinakuun helteessa, lepailen yot viileassa
ladossa, saan sen tayteen parhaita heinia, ei ole kaynyt edes aamukaste
karhon paalla--kaikki minulle onnistuu, ei vain se ainoa, mita enin
toivon.

Kun palaan, ovat hovin ovet kiinni ja kaikki nakyvat olevan poissa. Kun
tulen kotiin, kysyn:

"Onko uusi opettajatar kaynyt?"

"Ei ole nakynyt," aiti melkein arahtaa kankaansa takaa, iskien pirtaa,
"ovat kuulemma olleet retkilla pitkin pitajaa ajelemassa vieraidensa
kanssa.... Ja taitaa katsella sita omakseen tuomarin poika," aitinsa
haastoi.

"Lieneeko jo saanut?"

"En tieda," tiuskaa aiti.

Tulee vasyneen tyomiehen raukea sunnuntai. En valita enaa mistaan. Ei
siis ole mikaan muuttunut. Riutuva paiva paistaa iltaisia pihoja pitkin,
ilottoman sunnuntain sanomattoman ikava ehtoo, kuva eletysta ja viela
elettavasta. Lepaan aittani ylasillalla ja luen lehtea. Varpuset
narskuttavat katon harjalla. Aitivanha istuu kamarinsa ikkunassa,
silmalasit nenalla ja tutkii sanaa.




Niin silloin narahtaa portti ja sina tulet yltyleensa valkoiseen puettuna
siita sisaan. Sina tulet arasti liukuen kuin metsalintu joskus eksyessaan
autioon taloon, niinkuin olisi vahan kiire, niinkuin pelkaisit
myohastyvasi, silma tahystellen joka taholle, kummastellen, eiko taalla
ollakaan kotona, kolkutat porstuan ovelle, mutta niin arasti, ettei aiti
kuule, katsahdat aittaankin pain, huulilla utelias hymy ja silmissa
kyseleva, melkein hataytynyt katse, mutta et huomaa minua, silla
ylasillan luukku on vain puoleksi auki ja mina en liikahda. Menet
puutarhaan, tulet takaisin, kadessa heinankorsi, jota heilutat, istahdat
keinulaudalle, suorit helmojasi--ja mina katson sinuun ja naen silmasi,
vaikkeivat ne nae minua, naen joka piirteesi, odottavan ilmeesi--kun
tietaisin, mita ajattelet? Sina viimein rykaiset ja mina myos, ennenkuin
astun aitasta ulos. Sina sanot:--Ah!

"Iltaa," sanon mina.

Olet noussut, ilostunut, punastut, varahdat--mita?

"Voi, annatteko anteeksi," sina sanot ja tarjoat minulle molemmat katesi.

"Mista niin?"

"Etten ole tullut ennen teita kiittamaan."

"Eihan siina mita kiittamista."

"Onhan--kun olette toteuttanut hartaimman toivoni."

"Sehan oli helposti toteutettavissa semmoisilla todistuksilla ja
suosituksilla."

"Miten hyvansa, mutta kiitos kuitenkin."

"Kaymmeko sisaan?"

"Istumme tassa."

"Nahkaas, saanko kuitenkin selittaa. Siella oli koko ajan vieraita ja
retkia ja kaikenlaista muuta ... ja minun taytyi ... mutta nyt se saa
riittaa ... mina melkein karkasin pappilasta. Olin tullessani koululla,
mutta en paassyt sisaan."

"Olette saanut maalia hihaanne."

"Kiipesin ikkunaan.... Tahtoisin nyt heti paikalla paasta sinne--
jarjestamaan ja toimimaan--milloin voin muuttaa?"

"Milloin tahansa ... kaikkihan on valmiina...." arvelin teidan muuttavan
laamannista vasta syksylla."

"Ei, mina muutan sinne heti ... tulin pyytamaan avaimia."

"Ehka saan tulla teita saattamaan ja nayttamaan? Valjastan heti. Kaytte
ehka siksi aikaa aidin luo."

"Emmeko mene mieluummin jalkaisin?"

"Niinkuin tahdotte."

Aiti tulee.

"Valkoinen kuin morsian--ja jos jo lieneekin--mutta jos olisi totta, mita
puhuvat, olisi kai sulhanenkin mukana."

"Ei ole totta, tati kulta," sina sanot tyynesti hymahtaen, ja mina naen,
etta se ei ole totta.

"Suottahan mina vain, ilman aikojani," sanoo aiti ja hanen ryppynsa
sateilevat, suupielista ja silmain kulmista yli kasvojen.

Suli siihen sen takatalven lumi--eika sita sitten enaa koskaan satanut
meidan onneemme.




Muistatko--?... kysyn, silla nythan meita on tasta lahtien naita
muistelemassa kaksi--muistathan sen ikimuistoisen ensimaisen
kavelyretkemme kesaisena iltana ja yona, aina uudelleen eletyn, joka
kerta kun yhdessa kaantelimme onnemme kuvakirjan lehtia.

Silla kavelylla ja sina lampimana kesaisena iltana, joka vahitellen
vaihtui viileaksi yoksi, ohi pappilan ja kirkon, ohi kirkonkylan talojen,
oikopolkua peltojen lapi, vahan matkaa suuren tyynen jarven rantaa,
sitten syrjatieta koulun lehtoiseen niemeen ja sielta takaisin maantielle
ja viela raikasta, helahtelevaa hongikkoa siihen, missa erottiin, mutta
ei erottukaan--silla kavelylla pantiin koko tulevan elamamme pohja,
virisi yhteiselamamme johtosavel soimaan aina tahan paivaan asti.

Et aavistanut, mika riemu taytti rintani, kun mina maantielle tultuamme
kysyin:--Menemmeko niittyja myoten suoraan pappilan kautta vai ympari?--
ja sina sanoit:--Menemme ympari, niin emme tapaa heita.--Ovatko ne
siella?--Ovat--vaan en valittaisi nyt heista--tahdon olla nyt teidan
kanssanne.

Sina kayt toisella puolen tieta, mina toisella, uusi, yltyleensa valkea
pukusi tumman vihreaa havumetsaa vasten. Sina vaikenet hetken, sitten se
tulee purkautuen, kuin olisi se jo kauan ollut sydamellasi:

"Mina tata tieta siksi, etta saisin kerrankin hairitsematta puhua
totisista, joista taalla ei kukaan valita--silla ne totisesti eivat
valita muusta kuin niista pienista omistaan, nama taalla niinkuin
heikalaiset kaikkialla, ei mitaan yleista harrastusta, ei isanmaallista
innostusta--ei laamannissa, ei pappilassa ... ne melkein saalivat minua,
etta olen antautunut opettajaksi ... pitavat sita paahanpistona ... olisi
muka niin paljon parempaa ja arvokkaampaa semmoiselle kuin minulle--mina
lopulta melkein suutuin ja laksin--oikeassa oli opettajani: 'ei taman
kansan kultuuria linnoista kasin luoda--aivan toisista keskustoista kuin
kartanoista ja hoveista ja suurista pappiloista uuden ajan valo tulee
sateilemaan Suomen saloille.' Ja se on totta--naina kahtena viikkona mina
vasta oikein olen sen huomannut--mina olen siita nyt niin varma, niin
varma--kun vain voisin ja osaisin!"--ja sina taoit nyrkilla avoimeen
kammeneesi.

"Te varmaan voitte."

"Luuletteko?" sina sanoit lampimasti ja astuit askeleen keskemmalle tieta
omalta puoleltasi, ja mina samoin omaltani, ja me kavelimme kohta
rinnakkain, lahekkain, nopein askelin, sinun innostuksesi tahdissa, joka
samalla oli tarttunut minuun.

"Taalla ei ole, vaikka toivoin ja luulin, minulle ketaan henkiheimoa, ei
ainoatakaan ymmartajaa...."

"Ei taalla ole, ei ole ollut minullekaan."

"Mutta meidan taytyy siis, ainakin meidan olla sita toisillemme. Kylla
mina tietaisin, kuinka, kun vain saisin apua jostain. Koulutyo kylla
menee, sen tiedan, mutta minusta pitaisi muutenkin herattaa, virittaa--
tahdotteko auttaa minua?"

Mina sanon--sydan sykkyralla--etta mina, mita suinkin voin, etta mina
kylla--ja etta kokemukseni ovat juuri samat.

"Katsokaa, se menee kylla, kun on se tahto ja se henki. Voi, voi, sita
olisi niin sanomattoman paljon,--minun taytyy saada teidat mukaan--tehan
olette seka talonpoika etta herra--juuri niinkuin jokaisen olisi oltava
tassa maassa, taalla maalla.... Mina heti nahtyani teidat laivassa sain
kuin ilmestyksen, etta siina han on, jos missaan, jota tarvitsen:
ylioppilaslakki ja kotikutotakki.--Minne te sielta juhlasta yhtakkia
katositte?"

"Olitte siella aina niiden minulle vieraiden ymparoimana."

"Niin, niin, se oli sellaista touhua.... Mutta te ihan kuin kartoitte
minua."

"Enhan tiennyt, mita olisitte ajatellut, jos olisin tunkeutunut
tuntematonna...."

"Te ette ole minulle tuntematon, sanoinhan sen jo heti laivassa!" sina
sanoit melkein kiivaasti, ollen leikilla suuttuvinasi ja sitten sille
naurahtaen, hiukan hamillasi.

"Mita te sanoitte?"

"Etteko enaa muista?"

"Tahtoisin kuulla sen viela kerran."

"Niin tarkistakaa sitten korvanne ja kuulkaa, etta meilla tytoilla oli
siella kullakin 'ihanteemme' ja 'ihastuksemme', ja te olitte langenneet
minun osalleni. Nyt sen kuulitte--viela kerran!

"Saanko viela kysya: mika minussa sitten oli niin ihannoitavaa ja
ihastuttavaa?"

"Etteko katsonut siella koskaan katuikkunaan? Tuommoinen totinen, hirvean
totinen, ehka hiukan ujo, avosilmainen, otsa aatteellisissa rypyissa, suu
asianymmartavassa supussa, lakin reunan alla kahertynyt valkoinen tukan
reuna--nyt se on jo hiukan kellertynyt, huomaan--olennoitunut kuva siita,
minka olin luonut itselleni 'isanmaan toivosta', joka elaa vain aatteissa
ja ihanteissa, niinkuin minusta pitikin.

"En mina, valitettavasti kylla, siella juuri ollenkaan niissa aatteissa
ja ihanteissa elanyt ... painvastoin mina menetin senkin vahan, mita olin
sita ennen omistanut ... ainakin suurimmaksi osaksi."

"Ette te ole mitaan menettanyt...."--Ja sitten sina taas sanoit oikein
totisesti: "Ja sentahden taytyy meidan, kahden ja ainoan takalaisen,
tehda liitto."

"Kuinka ajattelette?"

"Tyoliitto ... valistusliitto ... teidan taytyy vastata kaikkia
toiveitani--toteuttaa se ihanteeni ... kuuletteko?"

"Mutta milla tavoin olette ajatellut?"

"Antakaa minulle ensin katenne ... naemme sen sitten, milla tavalla ...
paaasia on aluksi, etten ole taalla missaan yksin. Jos ette lupaa,
peruutan hakemukseni ja haen itselleni vaikutusalaa jostain muualta."

"Eihan toki, eihan toki--kyllahan mina tietysti teen kaikki, minka vain
voin."

"Kiitos."

"Mita nauratte?"

"Pelastystanne--etta ehka jaisitte ilman opettajaa."

"Mutta ettehan minua ollenkaan tunne, mista tiedatte, etta mina kelpaan
teidan tarkoituksiinne?"

"Jos en tieda, niin tunnen, aavistan ... kuulen aanestanne ja naen
ilmeestanne ... sita paitse tati laamanska on kertonut teista ja
toimistanne taalla.--Sielta niiden vaunut nyt ajavat ... painaumme tahan,
niin ne eivat huomaa."

Laamannin vaunut ajoivat pappilan puistokujaa, jonka tienhaaraan me juuri
olimme tulossa, ja me painausimme kiireesti ruispellon suojaan, kunnes ne
olivat ohi.

Sina nauroit:

"On kuin me jo olisimme liitossa ... salaliitossa heita vastaan...."

Me nousemme. Sina kurkotat ruiskukan aidan yli ja kiinnitat sen rintaani.
Et puhu mitaan, se tapahtuu kuin ohimennen. En saa edes kiitetyksi, kun
sina samassa hyppaat takaisin maantielle.

Olen kuin suunniltani, kuin huumautunut, en ymmarra viela, mita tama
oikein on. Onko han tullut heidan luotaan kokonaan minun luokseni? Hanko
minulle semmoista puhuu, minusta semmoista uskoo? Tietaako han,
aavistaako han, mita han oikein on minulle? Eihan tama vain olle mikaan
nakohairio, eihan han vain viela pyrahtane pois niinkuin lintu polulta--
eika jaa muuta kuin oksan heilahdus?--Hanko pyytaa minua avukseen, minua
yhteistyohon, minua liittoonsa, joka taalla kaiken ikani en ole muuta
niin kaivannut kuin apua ja henkiheimoa ja ymmartajaa? Tuleeko han
omakseni ... onko jo tulemassa? Olisiko se sittenkin mahdollista?
Valittaako han minusta muutenkin kuin aate- ja tyotoverina? Mutta sama
se, vaikkapa vain sellaisenakin ... onhan ihmeellista, uskomatonta, etta
tama on nyt nain, sittenkuin asken oli niin kokonaan toisin. Mina kysyn
tata kaikkea, samalla koko ajan kuullen sinun puhuvan yha edelleen, ja
mina vastaan ja alan itsekin suunnitella ja alan innostua--josta sina yha
lampenet ja aanesi varahtaa ja povesi nousee ja silmasi tummuu.

Me ohjelmoimme yha edelleen kulkiessamme ohi kirkon ja kirkonkylan
talojen. Se on haaveilua enemman kuin suunnittelua. Sinun suunnitelmasi
vaihtuvat, sinulla on mielestani aate toinen toistaan onnistuneempi ja
tarpeellisempi. (Ne olivat niita, joita kaikkia sitten koetimme
toteuttaa.)

"En missaan ole kuullut niin kauniita aania kuin taalla, tuossa kirkossa
--minka ihanan kuoron taalla voisikaan saada aikaan! Ja se on saatava
aikaan! On ihmeellista, kuinka sellainen kuoro yhdistaa ja kuinka sen
kautta paasee heita lahelle, kuinka se kokoo nuoria ja vanhojakin ja
kuinka sen ohessa sitten voi heille puhua ja heita innostuttaa ja saada
heita mukaan muuhunkin. Me ensin laulatamme heidat hereille heidan omalla
laulullaan."

"Kansan laululla kansan."

"Juuri niin, mutta kuulkaa, eihan siella koululla kuulu olevan edes
urkuharmoniakaan. Me ryhdymme heti hankkimaan arpajaisia. Ja siihen
ainakin taytyy saada nuo herrasvaetkin mukaan. Meilla on tehtavia
loppumattomiin, vaikka koko elinajaksemme!"

"Me--! Meilla--!--Vaikka koko elinajaksemme--!"

Tahdon olla, lupaan olla mukana kaikessa--mina sinun kanssasi--me kaksi--
me, sina ja mina.... Heraa aatteita ja alotteita, joista ei asken ollut
aavistustakaan, loydan itsestani semmoista, jota en olisi uskonut
olevankaan. Alkaa nyt, mika sitten jatkui kautta koko elaman, etta sina
hedelmoitat, annat uskoa ja luottamusta. Mina aina aloin kuin kuivua, kun
sina joskus satuit olemaan poissa.... Eihan se, mita suunnittelimme,
ollut mitaan niin erikoisen nerokasta, ei mitaan itsessaan ihmeellista ja
uutta, mutta siina oli minulle ihmeellista se, etta me molemmat aioimme
samaa, ihailimme ja rakastimme samaa.

Kaikki kay niin luontevasti, olemme kuin vanhat tutut--olemme jo kauan
sitten astuneet samoin askelin ja minusta tuntuu kuin olisimme jo kauan
sitten sointuneet yhteen, naista jo monesti puhuneet ja sopineet, ja
voisimme kulkea kasikadessa. Mina sanon vaha valia: "Niin juuri, juuri
sita minakin olen", ja sina sanot samoin--ja sehan se sitten on ollutkin
elamanlaulumme ainainen kerronta. Mina sanon, etta juuri naitahan minakin
olen kaiken ikani hautonut ja ajatellut, vaikkei minulla ole ollut
henkiheimoa eika ymmartajaa.

"Ei minullakaan ole ollut sita, johon olisin oikein sointunut," sina
sanot--"muita kuin vanha opettajani," sina sitten hetken kuluttua lisaat.

"Onhan tosin minullakin ollut Tapioseta ja metsanvartijan Johanna ja
hanen miehensa."

"Keta ne ovat?" sina kysyt ja mina kerron heista hiukan, mina kerron,
etta Johanna oli toinen rakkauteni, kun han oli pieni tytto ja mina viela
pienempi poika; ensimainen rakkauteni oli eras punainen tytto, joka onki
tuolla pappilan laiturilla.

"Onko teilla ollut montakin rakkautta?" sina kysyt, hymahdat.

"On," sanoin mina samoin ... "oli viela eras tytto koulukaupungissa, jota
en edes puhutellut, ja eras laulajatar, joka oli kuin taivaan enkeli, ja
Taaton tati, isani sisar."

"Eiko muita?"

"Ja eras, joka oli, mutta jota ei kuitenkaan ollut. Enta teilla?"

"On minullakin ollut--eras, josta en tiennyt, oliko hanta vai eiko."

Mina tahtoisin puhua siita enemman, kertoa koko elamani, paasta sinua
viela lahemma. Mina tahtoisin sanoa, mika minusta nayttaa olleen sen
tarkoitus: se, etten joutunut taalta pois, voidakseni taalla olla apuna
sinulle, kun kerran ehka tulet, etta taalla varta vasten valmistuisin
kaikkeen siihen, mihin sina minua taalla tarvitset. Sinahan tarvitset
minua, minahan kelpaan sinulle, ennen kaikkia muita, siksi etten ole
samanlainen kuin ne muut taalla--ja jos en olisi jaanyt tanne, en olisi
sinusta se, mika olen, vaan samanlainen kuin ne muut. Minun elamallani on
siis ollut tarkoitus, edeltamaaratty, sinun tahtesi, sita varten, etta
voisin olla sinulle apuna. Tahtoisin saada taman kaiken sinulle
jotenkuten sanotuksi, jotta tietaisit, ja luottaisit....

Mutta on tultu koulun portille. Se on siina pikku niemessaan vahan
yksinaisena, autiona ja suljettuna korjauksen ja puhdistuksen jalelta.
Porttikin on tylysti lukossa. Joistain ikkunoista puuttuu viela lasit ja
niiden edessa on rumat laudat. Piha on nurmettunut. Mina avaan sinulle
ovet ja me kaymme kaikki huoneet. Juhlasalissa sina laulahdat, koettaen
sen sointua. Se on hyva, oikein hyva.... Sina huudahtelet ja ihastelet
uusia, siisteja huoneita. Sinun huoneestasi on nakoala jarvelle ja yli
kirkonkylan peltojen, ja sina huomaat, etta siella kauimpana nakyy meidan
talon paaty ja sen katon yli koivut.

"Ehka nakyy sielta tuletkin talvella?"

"Ei nay, ikava kylla."

"Mutta lippu nakyisi."

"Meilla ei ole lippua."

"Laittakaa se lippu, mina laitan myos."

Suljemme taas ja levahdamme ulkoporstuan penkilla. On kuin innostuksesi
yhtakkia olisi jotenkuten laimentunut, niinkuin olisit jostain
alakuloinen, epavarma, mutta koettaisit kuitenkin koettamalla pysya
vireessa.

"Taalla on nyt tietysti hiukan autiota ja tyhjaa, mutta jahka lapset
tulevat--miksi koulu ei ala heti? On niin pitkalti syksyyn.... Tuohon
taytyy laittaa puutarha--jotain siihen voisi vielakin kylvaa. Mutta mista
mina saan hevosen ja miehen--tuletteko te auraamaan sen auki?"

"Mutta aiotteko todellakin heti muuttaa tahan autioon taloon--taalla on
teille liian kolkkoa ja yksinaista."

"En voi jaada laamanniin--se on nyt vain niin--enkahan tieda, minne mina
muuannekaan."

"Tulkaa meille siksi aikaa--aiti varmaan ottaisi teidat ilolla vastaan--
ja mina myos."

"Ja teko myos?"

Et vastannut sen varmemmin. En saanut selville, mita ajattelit ja aioit.
Katsoit minuun vain pitkasti ja silmaa rapayttamatta. Sitten luomesi
varahtivat ja sina nousit ja me lahdimme. Tie kulki jarven rantaa,
korkean hongikon viileata pylvastoa. Sina kavelit vaieten, katsahtaen
vain kerran toiselle puolelle tien, missa mina kavelin, ja naytit olevan
jossain kaukana.

"Kai mina nyt tulen toimeen koulullakin ... mutta jos tulisin teille
siksi aikaa, kunnes koulu alkaa, voisinko olla teille joksikin hyodyksi--
mina tarkoitan: jollain tavalla avuksi?"

"Jos valttamatta tahdotte auttaa--"

"Tahdon--valttamatta."

"... niin voittehan auttaa aitia kuinka paljon tahansa hanen kankaissaan
ja puutarhassaan ja taloudessaan...."

"Mina osaan lypsaa, osaan kirnuta, osaan leipoa kuinka hienoja leivoksia
tahansa!" sina yhtakkia riemahdat.

"Eihan meilla niita niin erittain hienoja."

"Osaan mina laittaa kalakukonkin!--Mina tulen!--Mutta voisinko auttaa
myoskin teita? Osaan haravoida--"

"Ja niittaa--!"

Sina ryopsahdat sille puolelle tieta, missa mina kayn.

"Mina tulen! Kuule sina--en mina osaa enaa teititella--kuulehan, kun mina
kesalla ensin autan sinua, niin sinako sitten talvella minua?"

"Sehan sopii."

Me kuljemme yhtakkia kasikadessa. Sina olet, en tieda kuinka, pistanyt
katesi kainalooni. En uskalla painaa sita kasivarrellani, en edes sita
liikauttaakaan--se kangistuu siihen koukkuunsa, missa se oli, kun tartuit
siihen. Et ota sita pois, ennenkuin olemme laamannin tiehaarassa.

"Nyt teidan taytyy--sinun taytyy--kaantya--kiitos, aatetoveri, tyotoveri,
kavelykaveri!--Nakemiin!"

Alat menna kiireesti--kaannyt, kuljet muutamia askelia taapain, poskesi
hehkuvat ja silmasi sateilevat, riennat puolijuoksua--sitten viela kerran
kaannyt.

"Kuule," mina sanon. "Ela mene sinne, tule meille heti!"

"Mita sanot?" sina kysyt ja pysahdyt viela kerran.

"Mina sanoin: tule nyt jo meille!"

"Nainko myohaan?"

"Eihan nyt ole myoha--aiti kylla viela valvoo."

Eparoit lyhyen hetken, sitten sanot:

"Mina tulen!"--ja tulet.

Ja me kavelemme takaisin saman tien, jonka asken olimme tulleet.

Aiti viela valvoo, porttiaitaa vasten nojaten, valkotukka, villahuivi
olkapailla, kaarittyna tiukalle kasivarsien ymparille.

"No?" sanoo han.

"Saako tama nuori neiti tulla meille yoksi?"

"Tottahan toki."

"Saanko jaada leipomaan ja kutomaan?--mina osaan!"

"Ja niittamaan ja haravoimaan?"

"Johan nyt toki--mutta aivanko totta, etta tulet meille?"

"Totta...."

"No, voi minun paiviani...."




Muistatko viela--?--kun sitten jonain paivana sen jalkeen istuimme
penkilla puutarhan lehtimajassa.

Minako olin sen ensin sanonut vai sina? Mutta kun se oli sanottu, sanoit
sina:

"Tieda--etta olen rakastanut sinua siita pitaen, kuin sinut ensi kerran
nain."

"Ja mina sinua jo ennen, kuin sinut nain ... sina olet minulle koko
entinen elamani, ja olet tama nykyinen ... ja olet oleva tulevakin ...
minulla ei nyt nayta olleen mitaan elamaa, jossa sina et olisi ollut
mukana, eika tule olemaan, jossa et olisi oleva mukana."

Sina tartuit heltyen ja sisaisesti haltioituen molempiin kasiini ja
sanoit totisesti, hartaasti, melkein juhlallisesti, kasvot kiinteina ja
kalpeina:

"Mina olen rakastanut sinua siita alkaen, kun kohtasin sinut siella
vanhan kirkon puistossa, kun sina, valkolakki ja kotikutotakki, astelit
ajatuksissasi ohitseni, ja vaikket sina silloin etka milloinkaan minua
huomannut, niin mina sanoin itselleni: 'Siina han on' ... tai ehka:
'Semmoinen han on oleva' ... ja han oli seka se etta semmoinen. Ja vaikka
sina yhtakkia katosit enka tiennyt minne, etka tullut enaa minua vastaan,
vaikka odotin--ja vaikka olin menehtya turhan odotuksen ikavaan--enka
tiennyt edes, kuka olit, niin sina et koskaan kokonaan haipynyt
mielestani. Enka ollut koskaan oikeastaan siita onneton, silla olin
varma, etta hanet kerran tapaan, etta aikanaan han tulee, kuinkas ei
tulisi--minulle soi sinusta aina savel jostain niinkuin metsasta
nakymattoman linnun viserrys."

"Rakas--sina--onko se totta?"

"Minun sielussani ja sydamessani ei ole koskaan ollut ketaan muuta--eika
siina ole soinut mitaan muuta savelta kuin sinun eika ole voinut soida,
silla se oli viritetty sinun sointuusi heti, kun se mihinkaan
viritettiin. Ja jos siina joskus on pyrkinyt soimaan jokin muu, niin on
se soinut vaarin ja tunne on mennyt umpeen."

Paastit kateni ja virkoit viela:

"Ja mina tahdon viela sanoa sinulle sen, etta mina tulin juhlille vain
sita varten, etta ehka tapaisin sinut siella--ja kun kohtasin sinut
laivassa, niin mina tiesin, etta kohtaloni oli ratkaistu, mutta en
uskaltanut sinua lahestya, koska pelkasin, ettet ehka tulisi valittamaan
--ja kun kadotin sinut taas, mutta en voinut menna--ja vain sinua
vartenhan mina tulin sitten tanne--ja kun odotin sinua tassa puutarhan
penkilla enka tiennyt, tulisitko, niin en voinut kasittaa, mika minusta
tulisi, jollei tama sinun talosi olisi oleva minunkin taloni ja sinun
aitisi minun aitini.... Ja nyt olen sanonut mina, mita minulla oli
sanottavana. Sano sina nyt, mita sinulla on."

"Jos mina sanoisin, mita minulla on sanottavana sinusta, niin pitaisi
minun sanella sinulle koko elamani."

"Sanele."

Mina sanelen ne sinulle, aina iltaisin paivan tyon paatyttya, kaikki,
nain kuin tassa. Mina tuon sinulle kaikki, mita minulla on ollut
siihenastista itseani ja onneani--kaikki nama kukkaset kevaiselta
niitylta. Sina sanot:--Tuo viela, tuo viela!--Ja mina tuon, ja kun tuon,
sina sanot:--Kuule, on ihan kuin olisin nama ennen nahnyt, kuin olisin
ollut siina kaikessa minakin mukana!--

Olitkin!

Kun toin sen siita taman talon hyvasta haltijasta, jota olin hoitanut ja
palvellut ja jolle olin uhrannut parhaani, mita osasin ja ymmarsin, jotta
han taalla viihtyisi ja menestyisi ja minua seuraisi elamassani onni, ja
kun sanoin, etta se haltija, jota niin olin hoitanut ja joka oli tata
taloani ja minua vuorostaan hoitanut, sittenkin kai olit sina, niin
sanoit:

"En mina ollut se, se oli enempi ja parempi kuin mina, mutta minakin
tahdon sita hoitaa niinkuin sina, taalla ja sinussa ja minussa, itsemme
ja muiden onneksi--hoidamme sita yhdessa."

Ja kuinka me sita hoidimme, kaiken hyvan haltijaa--omaksi onneksemme ja
muiden ja kuinka koetimme koko taman maan ja kansankin onneksi--senhan
sina tiedat. Mutta vaikka tiedatkin, niin mina viela kerron siita
sinulle, silla niin kauan kuin minulla on, mita kertoa onnesta ja
sinusta, onni ja sina taalla pysytte. Ja kun minulla ei enaa ole niista
mitaan kerrottavana, kun kerran paattyvat nama tuhannen ja yhden
onnenpaivan tarinat, silloin paattykoon myoskin minun tarinani, ja mina
lahden ja tulen sinne, missa olet, missapa sitten olletkin.





End of the Project Gutenberg EBook of Muistatko, by Juhani Aho

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUISTATKO ***

This file should be named 7muis10.txt or 7muis10.zip
Corrected EDITIONS of our eBooks get a new NUMBER, 7muis11.txt
VERSIONS based on separate sources get new LETTER, 7muis10a.txt

Produced by David Starner, Tapio Riikonen and Distributed Proofreaders

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the US
unless a copyright notice is included.  Thus, we usually do not
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

We are now trying to release all our eBooks one year in advance
of the official release dates, leaving time for better editing.
Please be encouraged to tell us about any error or corrections,
even years after the official publication date.

Please note neither this listing nor its contents are final til
midnight of the last day of the month of any such announcement.
The official release date of all Project Gutenberg eBooks is at
Midnight, Central Time, of the last day of the stated month.  A
preliminary version may often be posted for suggestion, comment
and editing by those who wish to do so.

Most people start at our Web sites at:
http://gutenberg.net or
http://promo.net/pg

These Web sites include award-winning information about Project
Gutenberg, including how to donate, how to help produce our new
eBooks, and how to subscribe to our email newsletter (free!).


Those of you who want to download any eBook before announcement
can get to them as follows, and just download by date.  This is
also a good way to get them instantly upon announcement, as the
indexes our cataloguers produce obviously take a while after an
announcement goes out in the Project Gutenberg Newsletter.

http://www.ibiblio.org/gutenberg/etext03 or
ftp://ftp.ibiblio.org/pub/docs/books/gutenberg/etext03

Or /etext02, 01, 00, 99, 98, 97, 96, 95, 94, 93, 92, 92, 91 or 90

Just search by the first five letters of the filename you want,
as it appears in our Newsletters.


Information about Project Gutenberg (one page)

We produce about two million dollars for each hour we work.  The
time it takes us, a rather conservative estimate, is fifty hours
to get any eBook selected, entered, proofread, edited, copyright
searched and analyzed, the copyright letters written, etc.   Our
projected audience is one hundred million readers.  If the value
per text is nominally estimated at one dollar then we produce $2
million dollars per hour in 2002 as we release over 100 new text
files per month:  1240 more eBooks in 2001 for a total of 4000+
We are already on our way to trying for 2000 more eBooks in 2002
If they reach just 1-2% of the world's population then the total
will reach over half a trillion eBooks given away by year's end.

The Goal of Project Gutenberg is to Give Away 1 Trillion eBooks!
This is ten thousand titles each to one hundred million readers,
which is only about 4% of the present number of computer users.

Here is the briefest record of our progress (* means estimated):

eBooks Year Month

    1  1971 July
   10  1991 January
  100  1994 January
 1000  1997 August
 1500  1998 October
 2000  1999 December
 2500  2000 December
 3000  2001 November
 4000  2001 October/November
 6000  2002 December*
 9000  2003 November*
10000  2004 January*


The Project Gutenberg Literary Archive Foundation has been created
to secure a future for Project Gutenberg into the next millennium.

We need your donations more than ever!

As of February, 2002, contributions are being solicited from people
and organizations in: Alabama, Alaska, Arkansas, Connecticut,
Delaware, District of Columbia, Florida, Georgia, Hawaii, Illinois,
Indiana, Iowa, Kansas, Kentucky, Louisiana, Maine, Massachusetts,
Michigan, Mississippi, Missouri, Montana, Nebraska, Nevada, New
Hampshire, New Jersey, New Mexico, New York, North Carolina, Ohio,
Oklahoma, Oregon, Pennsylvania, Rhode Island, South Carolina, South
Dakota, Tennessee, Texas, Utah, Vermont, Virginia, Washington, West
Virginia, Wisconsin, and Wyoming.

We have filed in all 50 states now, but these are the only ones
that have responded.

As the requirements for other states are met, additions to this list
will be made and fund raising will begin in the additional states.
Please feel free to ask to check the status of your state.

In answer to various questions we have received on this:

We are constantly working on finishing the paperwork to legally
request donations in all 50 states.  If your state is not listed and
you would like to know if we have added it since the list you have,
just ask.

While we cannot solicit donations from people in states where we are
not yet registered, we know of no prohibition against accepting
donations from donors in these states who approach us with an offer to
donate.

International donations are accepted, but we don't know ANYTHING about
how to make them tax-deductible, or even if they CAN be made
deductible, and don't have the staff to handle it even if there are
ways.

Donations by check or money order may be sent to:

Project Gutenberg Literary Archive Foundation
PMB 113
1739 University Ave.
Oxford, MS 38655-4109

Contact us if you want to arrange for a wire transfer or payment
method other than by check or money order.

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation has been approved by
the US Internal Revenue Service as a 501(c)(3) organization with EIN
[Employee Identification Number] 64-622154.  Donations are
tax-deductible to the maximum extent permitted by law.  As fund-raising
requirements for other states are met, additions to this list will be
made and fund-raising will begin in the additional states.

We need your donations more than ever!

You can get up to date donation information online at:

http://www.gutenberg.net/donation.html


***

If you can't reach Project Gutenberg,
you can always email directly to:

Michael S. Hart <hart@pobox.com>

Prof. Hart will answer or forward your message.

We would prefer to send you information by email.


**The Legal Small Print**


(Three Pages)

***START**THE SMALL PRINT!**FOR PUBLIC DOMAIN EBOOKS**START***
Why is this "Small Print!" statement here? You know: lawyers.
They tell us you might sue us if there is something wrong with
your copy of this eBook, even if you got it for free from
someone other than us, and even if what's wrong is not our
fault. So, among other things, this "Small Print!" statement
disclaims most of our liability to you. It also tells you how
you may distribute copies of this eBook if you want to.

*BEFORE!* YOU USE OR READ THIS EBOOK
By using or reading any part of this PROJECT GUTENBERG-tm
eBook, you indicate that you understand, agree to and accept
this "Small Print!" statement. If you do not, you can receive
a refund of the money (if any) you paid for this eBook by
sending a request within 30 days of receiving it to the person
you got it from. If you received this eBook on a physical
medium (such as a disk), you must return it with your request.

ABOUT PROJECT GUTENBERG-TM EBOOKS
This PROJECT GUTENBERG-tm eBook, like most PROJECT GUTENBERG-tm eBooks,
is a "public domain" work distributed by Professor Michael S. Hart
through the Project Gutenberg Association (the "Project").
Among other things, this means that no one owns a United States copyright
on or for this work, so the Project (and you!) can copy and
distribute it in the United States without permission and
without paying copyright royalties. Special rules, set forth
below, apply if you wish to copy and distribute this eBook
under the "PROJECT GUTENBERG" trademark.

Please do not use the "PROJECT GUTENBERG" trademark to market
any commercial products without permission.

To create these eBooks, the Project expends considerable
efforts to identify, transcribe and proofread public domain
works. Despite these efforts, the Project's eBooks and any
medium they may be on may contain "Defects". Among other
things, Defects may take the form of incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged
disk or other eBook medium, a computer virus, or computer
codes that damage or cannot be read by your equipment.

LIMITED WARRANTY; DISCLAIMER OF DAMAGES
But for the "Right of Replacement or Refund" described below,
[1] Michael Hart and the Foundation (and any other party you may
receive this eBook from as a PROJECT GUTENBERG-tm eBook) disclaims
all liability to you for damages, costs and expenses, including
legal fees, and [2] YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE OR
UNDER STRICT LIABILITY, OR FOR BREACH OF WARRANTY OR CONTRACT,
INCLUDING BUT NOT LIMITED TO INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE
OR INCIDENTAL DAMAGES, EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE
POSSIBILITY OF SUCH DAMAGES.

If you discover a Defect in this eBook within 90 days of
receiving it, you can receive a refund of the money (if any)
you paid for it by sending an explanatory note within that
time to the person you received it from. If you received it
on a physical medium, you must return it with your note, and
such person may choose to alternatively give you a replacement
copy. If you received it electronically, such person may
choose to alternatively give you a second opportunity to
receive it electronically.

THIS EBOOK IS OTHERWISE PROVIDED TO YOU "AS-IS". NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, ARE MADE TO YOU AS
TO THE EBOOK OR ANY MEDIUM IT MAY BE ON, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR A
PARTICULAR PURPOSE.

Some states do not allow disclaimers of implied warranties or
the exclusion or limitation of consequential damages, so the
above disclaimers and exclusions may not apply to you, and you
may have other legal rights.

INDEMNITY
You will indemnify and hold Michael Hart, the Foundation,
and its trustees and agents, and any volunteers associated
with the production and distribution of Project Gutenberg-tm
texts harmless, from all liability, cost and expense, including
legal fees, that arise directly or indirectly from any of the
following that you do or cause:  [1] distribution of this eBook,
[2] alteration, modification, or addition to the eBook,
or [3] any Defect.

DISTRIBUTION UNDER "PROJECT GUTENBERG-tm"
You may distribute copies of this eBook electronically, or by
disk, book or any other medium if you either delete this
"Small Print!" and all other references to Project Gutenberg,
or:

[1]  Only give exact copies of it.  Among other things, this
     requires that you do not remove, alter or modify the
     eBook or this "small print!" statement.  You may however,
     if you wish, distribute this eBook in machine readable
     binary, compressed, mark-up, or proprietary form,
     including any form resulting from conversion by word
     processing or hypertext software, but only so long as
     *EITHER*:

     [*]  The eBook, when displayed, is clearly readable, and
          does *not* contain characters other than those
          intended by the author of the work, although tilde
          (~), asterisk (*) and underline (_) characters may
          be used to convey punctuation intended by the
          author, and additional characters may be used to
          indicate hypertext links; OR

     [*]  The eBook may be readily converted by the reader at
          no expense into plain ASCII, EBCDIC or equivalent
          form by the program that displays the eBook (as is
          the case, for instance, with most word processors);
          OR

     [*]  You provide, or agree to also provide on request at
          no additional cost, fee or expense, a copy of the
          eBook in its original plain ASCII form (or in EBCDIC
          or other equivalent proprietary form).

[2]  Honor the eBook refund and replacement provisions of this
     "Small Print!" statement.

[3]  Pay a trademark license fee to the Foundation of 20% of the
     gross profits you derive calculated using the method you
     already use to calculate your applicable taxes.  If you
     don't derive profits, no royalty is due.  Royalties are
     payable to "Project Gutenberg Literary Archive Foundation"
     the 60 days following each date you prepare (or were
     legally required to prepare) your annual (or equivalent
     periodic) tax return.  Please contact us beforehand to
     let us know your plans and to work out the details.

WHAT IF YOU *WANT* TO SEND MONEY EVEN IF YOU DON'T HAVE TO?
Project Gutenberg is dedicated to increasing the number of
public domain and licensed works that can be freely distributed
in machine readable form.

The Project gratefully accepts contributions of money, time,
public domain materials, or royalty free copyright licenses.
Money should be paid to the:
"Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

If you are interested in contributing scanning equipment or
software or other items, please contact Michael Hart at:
hart@pobox.com

[Portions of this eBook's header and trailer may be reprinted only
when distributed free of all fees.  Copyright (C) 2001, 2002 by
Michael S. Hart.  Project Gutenberg is a TradeMark and may not be
used in any sales of Project Gutenberg eBooks or other materials be
they hardware or software or any other related product without
express permission.]

*END THE SMALL PRINT! FOR PUBLIC DOMAIN EBOOKS*Ver.02/11/02*END*
